Meillä on jonkin verran lasketeltu kun olin lapsi. Reissuja Rukalle, Tahkolle, Leville ja Kolille, ja monia päiväkäyntejä Joutsenossa olevaan Myllymäkeen. En silti ole oikein ikinä ollut rinteessä omalla mukavuusalueella. Mäet jännittää, en tykkää vauhdista ja siinä epävarmuudessa on joutunut menemään vähän koko ajan kieli keskellä suuta. Miehen perhe sen sijaan on käynyt vuosittaisilla laskettelureissuilla Alpeilla, ja laskettelu on kaikkien suosiossa. Itse olin viime kerran mäessä Rukalla vuonna 2009, joten olihan siinä mennyt hetki. Kun isäni kuitenkin halusi viedä meidät Tornimäkeen laskettelemaan kun olimme mökillä, pakkohan se oli lähteä. Napero nimittäin oli erittäin innolla menossa. Mitä sitä ei lapsen eteen tekisi? Tosin täytyy sanoa, että lapsen kanssa laskettelemassa on ihan eri tavalla hauskaa kuin mitä oli itse lapsena lasketellessa!

Pitkästä aikaa rinteessä

Kun saimme paikan päällä kamppeet ylle ja lähdimme mäkeen, meinasi nopeasti tulla harmitus. Napero oli käynyt mäessä kerran aiemmin joulun aikaan, kun isäni otti hänet mukaan mennessään siskoni ja hänen lastensa kanssa rinteeseen. Tyyppi valitteli jo etukäteen, ettei halua mitään valjaita ylleen, mutta aloittelijalle ne tuntuivat lähes pakolliselta.

Siinä sitten koitettiin mennä, itsekin pitkästä aikaa laskuun totutellen. Isäni laski lapsen kanssa ja vei hänet hississä, itselläni oli omissa suksissa ihan tarpeeksi vahtimista. Mutta olihan siellä selkärangassa jotain muistissa, ja itse asiassa tuntui tosi kivalta olla rinteessä taas vuosien tauon jälkeen! Sen verran myös ikää ehtinyt tulla välissä, että siinä osaa olla armollisempi itselleen. Rinnettä saa tulla alas tasan omaa tahtia siten, että se tuntuu mukavalta. Siinä on velvollinen vain itselleen.

Laskettelun opettelua

Napero ei sen sijaan oikein innostunut. Valjaat harmitti, häntä selvästi nolotti, ja alkoi melkein saman tien haluta lähteä pois. Laskettiin vielä muutaman kerran, ja pidettiin kahvilassa luova tauko. Sen jälkeen alkoikin tapahtua. Kahvilasta rinteitä kohti oli pieni loiva lasku, ja lapsi lähti mäkeä kohti itsekseen. Osin hän karkasi, osin taisi luisua alamäkeen vahingossa, mutta siitä tuli meille hauska vitsi. ”Mä karkasin kun kuulin sanan valjaat!” – ja näin ollen palattiin hänen kanssaan lasten rinteeseen ilman mitään valjaita. Ukki lähti laskemaan isompia mäkiä, ja minä annoin lapsen kokeilla ihan itse. Ja hemmetti miten hienosti meni! Kaikki mitä hänelle yritettiin opettaa valjaiden kanssa, tuli ilman valjaita täysin luonnostaan. Ja se into mikä sieltä puski läpi! Yhtäkkiä laskettelu oli hänen mielestään parasta ikinä, eikä olisi millään malttanut lähteä pois. Lasten rinteessä pääsi yksin nousemaan hissillä ylös ja laskemaan mäkeä alas, pujottelemaan ja pysähtymään – hyppyreitäkin hän ehti jo kokeilla. Ukilta meinasi tippua silmät päästä tämän kaiken nähdessään.

Omaan tahtiin opettelua

Sanoisin, että opettelu on tosi paljon lapsesta kiinni. Meidän tyyppi on varovainen ja harkitseva, ja siinä mielessä hänen voi antaa tehdä jos hän itse sitä haluaa. Koska ei hän halua tehdä vielä asioita, jotka tuntuvat olevan liikaa. Vaikka siinä välillä itse joutuu jännittämään toisen puolesta ja pistämään kaiken toivon peliin, ettei toinen kaadu ja satuta itseään, sitä vaan täytyy antaa tilaa. Se oppimisen kaari oli nimittäin taas ihan mielettömän nopea. Kun sai mahdollisuuden, hän oppi laskettelemaan minuuteissa. Opeteltavaa totta kai vielä riittää, mutta parhaitenhan sitä oppii tekemällä. Ihan kuin vauvana kävelemään opettelu – ei sitä opita pitelemällä vaan vanhempien käsistä kiinni.

Vaikka se on joskus todella vaikeaa. Menee hetki, ettätyyppi voi ankkurihissillä kulkea itsekseen tai että uskallan lähteä hänen kanssaan kahdestaan jyrkimpiä mäkiä alas, mutta tätä menoa ei kauaa. Pitää vaan viedä häntä laskemaan, ja siihen harjoitteluun on loistavia paikkoja ihan lähellä kotia. Siellä saa tehdä itse, treenata ja oppia, ja ehkä ensi talvena isänsä voi uskaltaa laskea hänet alas isompaakin rinnettä. (Se tuntuu nimittäin itselleni vielä ajatuksena turhan hurjalta. Kenties kun itse en ole mikään hurjapää. Mies sanoo aina, että pahinta mitä voi käydä on vaan se että kaatuu. Mutta tietty kovassa vauhdissa jyrkässä rinteessä kaatuminen voi loukata pahastikin.)

Ja täytyy sanoa, että näin pitkän tauon jälkeen ne pikkurinteet riittää itsellenikin ihan täysin! Lapsen kanssa laskettelemassa on älyttömän kivaa, etenkin, kun se ilo ja laskemisen hauskuus tarttuu niin vahvasti.

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi     

Nyt on kuutisen viikkoa siitä, kun sairastuin kolmannen kerran keuhkokuumeeseen. Keuhkokuumeesta toipuminen on pitkä prosessi, jossa ei auta kiirehtiä – sen muistan jo aiemmilta kerroilta. En tiedä mistä tauti tällä kertaa yhtäkkiä pukkasia, yleensähän keuhkokuume on jälkitauti, mutta toisaalta en ole sitö jälkitautina itse sairastanut koskaan. Miten keuhkokuumeesta toipuminen tässä vaiheessa etenee?

Kolme erilaista kokemusta

Monella tapaa tunnen päässeeni tällä kertaa helpolla. Sairastuin keskiviikkona illalla, ja sain täyden annoksen antibiootteja jo perjantaina, joten parantuminen käynnistyi ennen kuin tilanne pääsi liian rajuksi.

Ensimmäisellä kerralla kuume huiteli liki 40 asteessa, eikä ensimmäisestä antibiootista ollut apua, joten parin päivän jälkeen rinnalle tuli vielä toinen merkki, ennen kuin ne alkoivat tehota. Eivätkä keuhkot kunnolla toipuneet, koska siitä asti on ollut kroonista yskää. Se talvi meni aika heikosti, ja kunto oli kehno. Toisella kerralla tunsin voivani paremmin, mutta tulehdusarvot olivat yli 200 ja antibioottia piti laittaa suoraan suoneen. Pääsin onneksi kotisairaanhoitoon ja hoitaja tuli antamaan pistokset 3 kertaa vuorokaudessa, enkä siten joutunut sairaalaan.

Tilanne oli sikäli vakavampi, mutta itseään piti muistuttaa ottamaan rauhallisesti, koska olo ei muuten ollut yhtä sairas ja pelkkä makoilu ärsytti. Kunto oli jo valmiiksi huono, eikä tilanne tietenkään sitä parantanut. Mutta onneksi tuli kesä, loma ja lämmintä, mikä edesauttoi toipumista huimasti. Aloin pystyä taas lenkkeilemään ja vähitellen saamaan fyysistä kuntoa paremmaksi. Seuraavana talvena jumpissa alkoi jaksaa paremmin ja tuntui, että kyllä se siitä.

Kärsivällisyyttä toipumiseen

Keuhkokuume vie keuhkokapasiteetin varsin alas. Nytkin, vaikka muuten en tuntenut olevani niin sairas, sellainen syvä keuhkoista asti kumpuava yskä on seurannut siitä asti. Hengitys rohisee ja naksuu, ja esimerkiksi nauraessa alkaa helposti yskittää. Silti tilanne tuntuu paljon helpommalta kuin edellisillä kerroilla, varmasti suurelta osin koska sain lääkkeet niin nopeasti. Vaikeinta olikin malttaa mieli tarpeeksi pitkään ja todella ottaa rauhallisesti.

Varasin myös aikaa keuhkolääkärille ja hän ohjasi erilaisiin tutkimuksiin, joista juuri sain pef-seurannan tehtyä. En usko, että tässä mitään astmaa on taustalla, mutta ymmärrän että tutkimuksia tehdään sulkemalla asioita pois. Labrakokeita otettiin laajalla skaalalla ja seuraavaksi lienee vuorossa keuhkojen tietokonekuvaus. Katsotaan miten asia etenee. Lähinnä vain haluan saada selvyyttä siihen, miksi se yskä ei ole koskaan loppunut ja miksi minulle keuhkokuume helposti iskee. Puhelimessa keuhkolääkäri mietti, että kyseessä voi olla jonkinlainen arpikudos tai laajentuma, mikä ensimmäisestä kerrasta on jäänyt.

Liikuntaa vähitellen mukaan

Lääkäri sanoi, että marraskuun aikana ei saanut hengästyä eikä missään nimessä harrastaa liikuntaa. Tein vähän rauhallista kävelyä ja otin kyllä iisisti, mutta yritä nyt saada lapsi aamulla päiväkotiin hengästymättä. Monesti tuli vähän kiire. Kävely teki hyvää ja kun kovat pakkaset iskivät, oli aika helppoa ottaa rauhassa, kun kylmä ilma sai yskimään kiivaammin. Sikäli oli kiva, että hetkeksi lämpeni, vaikka ei tuo märkä plussakeli muuten mukava olekaan.

Pääsimme yhdessä vihdoin ratsastamaan ja kyllä löytyikin taas uusia lihaksia. Nyt olen käynyt nyt pari kertaa lenkillä, ja ilokseni huomasin että se sujuu todella hyvin. Siitäkin kyllä sai reisilihakset helläksi. Ensimmäisen kerran kävin naperon kanssa juoksurattailla, ja toisen kerran itsekseni jäisillä teillä luisuen. Rauhallista vauhtia ja ihan ilman suorittamista sillä mielellä, että menee sen aikaa kun hyvältä tuntuu. Ja jestas että on tehnyt hyvää! Heti paljon skarpimpi ja pirteämpi olo.

Nyt näyttää taas ensi viikolla pakastuvan aika lailla, joten juokseminen jäänee. Toivottavasti kova pakkanen ei jatku kovin kauaa, mutta jouluna olemme muutenkin mökillä eikä siellä lumisillä mökkiteillä oikein juosta, kun hangessa joutuu kahlaamaan. Kävelylle siis sielläkin, ja toki pulkkamäkeen, ja jospa sitten taas vähän lauhtuisi. Mutta onhan tämä talvi otettava varovaisesti. Moneltakin kantilta. En todellakaan halua juuri nyt kokeilla miten koronaan sairastuminen vaikuttaisi, kun keuhkot muutenkin toipumassa. Joten pitää iloita siitä mihin nyt pystyy ja ajatella pitkällä tähtäimellä, että kesään mennessä toipuminen on jo paljon pidemmällä ja kenties taustalla olevia syitä saatu myös selvitettyä.

Tässä vaiheessa olemme nauttineet joulujutuista ja muun muassa leiponeet, askarrelleet, paketoineet lahjoja ja katselleet jouluelokuvia. Joskus tekee todella hyvää joutua pakon edessä pysähtymään ja laskemaan irti rutiineista. Sitten on taas helpompi erotella onko kyse silkasta rutiinien hoitamisesta vai asioista, joista ihan aidosti nauttii ja joita haluaa osaksi arkeaan.