Heihei pikku koira, eli hyvästit lemmikille

Lopulta se kuitenkin tapahtuu niin kovin nopeasti ja yllättäen. Toisaalta, niinhän minä aina toivoin. Ettei olisi edessä vaikeaa päätöksen tekoa tai arvelua siitä, onko toisella kipuja. Ajanvarausta ja peruuttamattoman odottelua. Mutta sitten taas, kun se kaikki tapahtui niin yllättäen ja yhtäkkiä, shokki siitä kestää varsin pitkään. Hyvästit lemmikille ovat musertavia, enkä minä päässyt edes paikalle.

Viimeinen päivä

Lähdin lapsen kanssa mökille viikoksi. Koiramme Vilho jäi hoitoon miehen vanhemmille, koska matkustimme junassa koronan takia omassa hytissä eikä sinne saa viedä lemmikkejä. Miehen oli tarkoitus tulla muutaman päivän päästä perästä koiran kanssa. Lauantaiaamuna käytin Vilhon nopeasti ulkona ennen lähtöä ja lähdimme kiireellä junalle. Mies vei Vilhon illalla vanhemmilleen hoitoon, paikkaan, jossa se on ollut hoidossa usein ennenkin ja viettänyt muutenkin paljon aikaa, kuten me kaikki.

Sunnuntaina vietin lapsen kanssa mukavaa vapaapäivää mökillä. Aamulla köllöttelimme sängyssä, ja teimme aamupalaa. Leikimme rauhassa. Kävimme yhdessä lenkillä kuoppaisella mökkitiellä. Samaan aikaan Vilho oli käynyt pienellä aamu-ulkoilulla, syönyt aamulääkkeet ja ruuan ja nukkunut. Minä pistin mökillä lapsen päiväunille ja itse lueskelin sohvalla. Nukahdin myös hetkeksi. Sillä välin miehen vanhemmat käyttivät Vilhoa uudestaan ulkona, ja kaikki oli ihan kuten ennenkin. Yhtäkkiä Vilho oli tuupertunut maahan, ulissut ja kouristellut. Miehen äiti nosti koiran syliinsä ja se oli rauhoittunut. Maahan laskiessa oli vielä kouristellut. Mies meni nopeasti paikalle ja he lähtivät eläinsairaalaan. Vilho oli kuulemma rauhallinen, mutta jotenkin muissa maailmoissa. Sen syke huiteli 200:ssa ja sairaalassa se laitettiin happikaappiin. Minulla oli jäänyt puhelin äänettömälle. Mies soitti isälleni ja sai minut sitä kautta kiinni.

Lääkäri soitti minulle ja sanoi, että happikaapissa happisaturaatio on tasaantunut, mutta sykettä ei ole saatu laskemaan. Lempeintä olisi lopettaa koira ja säästää kärsimyksiltä. Minä itkin niin etten meinannut pystyä edes puhumaan. Sanoin, että tehkää mitä pitää tehdä ettei sen ole paha olla, ja että jos mahdollista, mies voisi pitää Vilhoa loppuun asti sylissä ettei se ole yksin. Oli kamalaa pistää hänet siihen tilanteeseen, yksin, mutta ei hän muuta olisi halunnutkaan kuin olla paikalla. Hän sanoi, että Vilho oli hyvin rauhallinen, ei vaikuttanut olevan kivuissa, ja nukahti lempeästi syliin. Kaikki oli ohi niin kamalan nopeasti.

Mitä ihmettä tapahtui?

Minä tiesin, että Vilho on jo vanha koira. Sillä oli sydänlääkitys useamman vuoden. Viime talven aikana se tuntui vanhenevan paljon. Vauhti hidastui selkeästi. Minun piti viedä se sydänlääkärille tässä pian, että voimme kesällä viettää huoletta aikaa mökkeillen. Se nukkui paljon, ja ulkona tosiaan mentiin aika hidasta, leppoisaa vauhtia rauhassa haistellen. Kuitenkin se edelleen kärkkyi pöydän alla lapselta putoavia ruuanpalasia, innostui kun oli oman ruuan aika, kantoi leluja heiteltäväksi ja pyöri jaloissa ihan kuin ennenkin.

Vilho näytti aina selvästi kun siihen sattui tai sen oli huono olla. Se menetti ruokahalunsa, piiloutui pöydän tai muun tason alle ja meni kaikin puolin surkeaksi. Uskon, että olisimme huomanneet, jos sillä olisi ollut kipuja tai huono olla. Lääkäri sanoi, että lopulta happea ei kulkenut enää tarpeeksi sydämeen. Saattoi olla, että sydämestä repesi läppä tai kyseessä oli epilepsiakohtaus. Sitä ei varmasti tiedä, mutta yhtä kaikki, keho ei jaksanut enää.

Minua lohduttaa, että se eli viimeisen aamunsa vielä hyvävointisena. Se söi, kerjäsi rapsutuksia ja herkutteli kurkulla. Jälkikäteen tietysti mietin, että miksi en vienyt sitä lääkäriin jo aiemmin. Puhelimessa Vilhoa hoitanut lääkäri sanoi, ettei usko että mitään olisi voitu tehdä. Lääkitys oli kuulemma jo ihan tapissa, eikä nostovaraa olisi ollut (mistä en ollut itse tietoinen, luulin että sitä olisi vaan nostettu lääkärikäynnin jälkeen). Toisin sanoen, lääkärikäynti olisi vain kertonut sen, että vointi on huononemassa. Olisiko siellä sovittu aika lopetukselle, vai jääty vain odottelemaan milloin vastaavanlainen kohtaus tulee? Sikäli emme eläneet viimeisiä aikoja jatkuvassa menetyksen pelossa, odottaen milloin luopumisen aika on.

Katumusta ja helpotuksen tunnetta

Osasin odottaa, ettei aika Vilhon kanssa jatku enää pitkään. Ajatuksissani mietin silti vielä vuosissa. Vuosi tuntuu nyt hassulta. Odotin kesää ja lämpöä ja mietin, että kesällä mökillä Vilho nauttii. Talvi oli sille rankka kylmyyden takia, ja oli ihana miten ilman lämmetessä se alkoi taas nauttia ulkoilusta. Pohdin miten sen selkä kestää, sillä kun oli välillä tapana kipeytyä, ja tarkoitukseni oli varata hieronta-aikaa, edellinen kun oli koronan takia venynyt. Toki tiedostin, että sydänlääkkeet ovat käytössä, mutta totta puhuen ajattelin ongelmaksi koituvan venähtäneen selän tai vastaavan, mitä ei sadakaan kuntoon. En osannut odottaa tätä, en nyt, en tällä tavalla. Miten joku, joka on aina ollut siinä, ei yhtäkkiä olekaan? Noin vain? En tiedä olisiko tämä helpompi ymmärtää, jos sitä olisi osannut odottaa. Niin kamalaa kuin olisikin ollut varata aikaa lopetukseen ja mennä sinne tietäen mitä tapahtuu, olisiko tapahtunut ollut kuitenkin helpompi sisäistää?

Minusta tuntuu todella väärältä, etten ollut paikalla. Toisaalta taas olen helpottunut, etten joutunut itse siihen tilanteeseen, tuntemaan kuinka sydän lakkaa lyömästä. Ja Vilho oli tutussa, turvallisessa sylissä. Se oli lopulta kuitenkin yhtä paljon meidän molempien koira, olihan se vasta reilun vuoden ikäinen, kun miehen kanssa tapasin. Kuten hänelle sanoin, minä olin paikalla alussa, ja mies lopussa.

Pikku pentu, jonka korvat olivat juuri vasta nousseet pystyyn, piiloutui aina peiton alle nukkumaan.

Tunnen silti varmasti pitkään surua siitä, etten ollut itse paikalla. Olisin saanut viimeisen kerran Vilhon syliini ja jutella sille tutulla äänellä, tuntea sen pehmoisen turkin sormissa ja hengityksen kohoilemassa. En tiedä miten olisin kestänyt tilanteen. Mutta Vilho oli minun koirani, minun olisi pitänyt olla paikalla sitä varten, vaikka se olisi ollut itselleni kuinka rankkaa tahansa. Nyt tuntuu, että hyvästit lemmikille jäivät minulta kokonaan pois, enkä oikein edes käsitä, ettei se todellakaan tule takaisin.

Missä tahansa oli kasa jotakin pehmeää, tai avoin matkalaukku, sieltä löytyi aina myös Vilho.

Tästä ne hyvästit lemmikille vasta alkavat

Olimme viikon mökillä tapahtuneen jälkeen. Vilho oli tuttu näky myös siellä, mutta ne arkirutiinit siellä puuttuivat. Aamu- ja iltalenkki ja kaikki sen tavarat. Kotona on heti vaikeampaa. Kaikki ympärillä muistuttaa siitä. Vilho oli koira, joka seurasi perässäni kaikkialle. 13,5 vuotta. On vähän kuin joku raaja puuttuisi, kun koira ei pyörikään jaloissa koko aikaa. Sen kuppi puuttuu lattialta ja sänky seinän vierestä, ja asetelma näyttää niin väärältä. Sen karvoja on vielä kaikkialla, ja sohvapeitossa on sen tuoksu. Katson jatkuvasti kelloa, että kohta on aika antaa iltalääke ja illalla muistelen että pitäisi pestä sen hampaat. Minuun sattuu, etten enää koskaan saa silittää sitä tai pitää sylissä.

Minua kaduttaa, etten silittänyt sitä yhtä mittaa. Että käskin sen pois keittiöstä kun söimme. Että ärähdin sen haukkuessa. Ja se viimeinen kerta kun näimme, minä vain irrotin pannan sen kaulasta ja laskin ovesta sisälle. Vedin oven perässäni kiinni ja kiiruhdin junalle sen enempää miettimättä. Kun vain olisin osannut edes aavistaa. Ottaa Vilhon syliin ja antaa sille edes hetken kaikesta siitä, mitä se antoi meille. Se rakasti meitä. Me rakastimme sitä. Joku päivä muistot vielä hymyilyttävät, eivätkä kouraise vatsassa. Koska niitä muistoja on niin valtavasti. Olen valtavan onnellinen, että niin moni tunsi Vilhon ja jakaa ne muistot. Siskon lapset ja vielä jonkin aikaa myös omani. Ei hän kuitenkaan tule Vilhoa muistamaan, ei oikeasti. Nyt vielä kyselee missä Vilho on ja minne sen kupit ovat menneet, mutta ei kauaa. Mutta me tulemme Vilhosta kertomaan, katsomaan kuvia ja videoita. Jakamaan tarinoita. Voi että minä rakastin sitä koiraa. Se oli se koira, josta unelmoin koko lapsuuteni. Paras ystävä ja mitä uskollisin kumppani. Ja hyvästit lemmikille ovat sydäntäsärkevät.

LUE MYÖS

Meidän koira ja kokemuksia chihuahuasta

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi  

Facebook

Parhaat ruokablogit