Jakautuuko vanhemmuus tasan?
0
Tämä ikuisuuden väännön, keskustelun ja tasa-arvon aihe, jakautuuko vanhemmuus tasan? Kaikillehan on selvää, että molemmat vanhemmat ovat yhtä vastuussa lapsesta ja lapsen elämässä yhtä tärkeitä. Työpaikoilla ollaan joustavampia ja yleinen ilmapiiri tukee vahvasti myös isien ja ei-synnyttäneiden vanhempien kotiin jäämistä. Ja edelleen aihe on kuuma peruna, joka nousee esiin sekä mediassa että yleisessä keskustelussa. Esimerkiksi juuri taas Hesarissa, jutun voi lukea täältä.
Jakautuuko vanhemmuus ikinä tasan?
Meillä oli tiedossa jo ennen lapsen saamista, että suurempi vastuu tulee olemaan minulla. Kun puoliso ei ole terve, ei hän voi myöskään kantaa yhtä lailla vastuuta. Mutta se ei ole ikinä tarkoittanut pienempää arvoa vanhempana, päinvastoin. Hänellä on taito olla läsnä myös silloin, kun hän tarvitsee lepoa. Hän on paikalla ja arjessa mukana, ja loppupeleissä se on se mikä merkitsee. Vanhempina olemme tasaveroisia.
Olimme eläneet erilaista arkea jo monta vuotta ennen lasta. Se oli pakottanut ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Sietämään epävarmuutta, hyväksymään erilaisen tavan viettää aikaa yhdessä. Joten lähdin vanhemmuuteen täysin tietäen, ettei vastuu lapsen hoitamisesta tule ikinä menemään tasan. Se oli varmasti helpompi lähtökohta kun asian tiesi jo etukäteen verrattuna siihen, että muutos olisikin tullut yllättäen eteen vaikka vauvavuoden aikana. Minä halusin niin palavasti lapsen, ja olla äiti, että olisin ryhtynyt siihen ihan yksinkin.
Olen sellainen ihminen, joka tykkää kantaa vastuuta ja tehdä päätöksiä.
Minulle on ihan luontevaa pitää lankoja käsissäni ja hallita arkea, mikä on yksi iso edellytys hyvän arjen onnistumiselle. Olen myös aamuihminen ja tykkään herätä aikaisin, joten minua ei ole ikinä haitannut olla se, joka lapsen kanssa aamuisin nousee. Okei, ehkä tässä reilun kolmen vuoden aikana on ollut muutama aamu, kun olisi ollut kiva jäädä sänkyyn. Ja välillä niitä öitä, kun tyyppi on herättänyt monta kertaa. Mutta jestas me olemme olleet onnekkaita sen suhteen miten hyvin hän on nukkunut.
Nyt kun lapsi on päiväkodissa ja itse teen kokopäivätyötä, on arki toki erilaista. Minä vien hänet aamuisin päiväkotiin, mutta harvemmin olen hakemassa. Mies tai isovanhemmat hoitavat pääosin hakemiset, niin lapsi pääsee myös aiemmin kotiin.
Joten itse asiassa arki on aika tasapainoista näin. Vietämme paljon aikaa yhdessä perheenä, ja iltasatuja luemme vuoronperään koska molemmat haluamme niitä hetkiä. Lähinnä tuossa alkuvuoden sairastelujen kanssa itselleni tuli vähän hätä, kun en voinutkaan hoitaa arkea tuttuun tapaan. Silloin on vain myönnettävä, etten pärjää yksin, koska tarvitsen lepoa tullakseni kuntoon. Ja se on aina vaikeaa.
Käytännössä homma menee niin, että teen omat suunnitelmani sillä oletuksella, että lapsi saattaa olla mukana. Kun sovin kavereiden kanssa näkemisestä, napero tulee yleensä myös. Sitten jos vuorossa on teatteriin menoa, aikuisten elokuvaa tai muuta erityistä, sovimme siitä erikseen. Aina olen päässyt menemään, kun olen halunnut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Yritän kuulostella miehen olotilaa ja jos hän vaikuttaa kaipaavan lepoa, otan lapsen mukaan menoihin. Oletus on, että missä minä olenkin, lapsi tulee mukana, ellei toisin sovita.
Minä olen aina halunnut olla äiti. Saada sen lapsen.
Odotin lasta niin älyttömän kauan, etten vaihtaisi tätä mihinkään. Koen tehneeni jo kaiken muun, enkä jäänyt kaipaamaan lapsettomasta arjesta yhtään mitään. Kaikesta innostuu itsekin ihan uudella tavalla, kun pääsee tekemään asioita lapsen kanssa ensimmäistä kertaa. Joo, joskus on hermo kireällä, haluaisi olla vaan yksin kotona, tehdä omia juttuja juuri silloin kun tekee mieli, mutta lapsen kanssa oleminen ja hänen ehdoillaan eläminen ei ole missään vaiheessa ollut ongelma. Juuri se asenne, että lapsen kanssa voi mennä ja tehdä ihan siinä missä ilmankin, on auttanut pitkälle.
Tuntuu, että tosi iso osa vanhemmuuden jakamisen haasteista kiteytyykin juuri siihen, että toinen elää ja kokee ja toinen hoitaa lapsia kotona. Mutta vaikka elämä isolta osalta sitä arkea onkin, minä en aio jämähtää kotiin. Minä elän ja koen ja teen ja otan lapsen siihen elämään osalliseksi. Lapsella on ihana suhde isänsä kanssa, ja tuen sitä kaikin tavoin. Mutta äitinä, joka odotti tuota lasta niin kauan, en edes haluaisi olla enempää poissa. Se varmasti tarkoittaa, että omaa aikaa on siis tarpeeksi, enkä koe olevani estynyt toteuttamaan itseäni. Ehdin olla ilman lasta 32 vuotta. Nyt minä haluan vain elää yhdessä hänen kanssaan, vaikka se sitten tarkoittaisi heräämistä aikaisin myös niinä aamuina, kun ei ihan huvittaisi. Ja sitten kun siltä tuntuu, apua on saatavilla.
