Koronan keskellä on eletty jo reilu vuosi. Ja uskomatonta kyllä, sekin vuosi on mennyt todella nopeasti. Pääosin tämäkin arki on ollut leppoisaa, onnellista ja myös hauskaa, mutta välillä pysähtyessä miettimään tilannetta iskee päälle myös pelko, ahdistus ja suuttumus. Monesta syystä. Kun verrataan aikaa ennen ja nyt koronan aikana, mitä korona on meiltä vienyt?

On isoja merkittäviä asioita, ja paljon pieniä pinnallisiksikin miellettäviä. Aloitetaan niistä pienemmistä. Vaikka heti kun asiaa alkaa miettimään, ovatko ne muka niin pieniä ollenkaan? Lähinnä kyse on asioista, joita ilman näissä poikkeusoloissa voin vielä selvitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niitä kaipaisi kipeästi.

Mitä korona on meiltä vienyt?

Kulttuuri

Iso asia itse asiassa, vaikka tässä tilanteessa se omalla kohdalla ei ole se suurin. Kulttuuri on kuitenkin aina ollut elämässäni isossa roolissa. Rakastan elokuvissa ja teatterissa käymistä, ja vaikka konsertteja oli viime vuosina vähemmän, onhan kunnon konsertti viihdettä parhaimmillaan. Kävimme vielä viime talvena miehen kanssa usein elokuvissa ja se olikin mitä helpointa kahden keskistä tekemistä. Lähimpään leffateatteriin kävelee viitisen minuuttia.

Kävin viime syksynä teatterissa kerran maski kasvoilla, ja kyllä se maski vei ison osan nautinnosta. Tuntuu, että voin väliaikaisesti elää ilman kulttuuritapahtumia jos se tuo apua tähän tilanteeseen, mutta voi että niitä on ikävä!

Palvelut

Eipä sitä ennen tajunnutkaan miten kivaa on käydä kaupassa. Ihan tavallisia helppoja arkijuttuja, ilman suojavarustuksia. Käymme välillä hakemassa kaupasta jotain yksittäisiä juttuja, mutta pääasiassa tilanneet ruuat kauppakassipalvelulla jo vuoden ajan. Suosin nettikauppaa muutenkin paljon. Kauppakassipalvelu on upea, ja nyt kun siihen on tottunut, en haluakaan siitä luopua. Mutta kaipaan mahdollisuutta liikkua kaupoilla yhdessä lapsen kanssa osana normaalia elämää. Huolettomana. Sen sijaan, että yrittää vaan kiertää muut ihmiset kaukaa, ahdistuu kun joku tulee jonossa liian lähelle ja katselee silmät suurina että syökö porukka tosiaan kauppakeskuksen Food Courtilla ihan kuin kaikki olisi normaalia?!

Ravintolat

En ole tässä vuoden aikana syönyt ravintolassa montaakaan kertaa. Sitä ennen ulkona tuli syötyä monta kertaa viikossa, ja vauvavuonna treffasin kavereita lounaalla vauvan kanssa jatkuvasti. Viime kesänä kertoja tuli muutama, ja silloin se tuntui tiukan eristyskevään jälkeen ihmeelliseltä. Mökkipaikkakunnalla oli rauhallista, ja oli suorastaan hämmentävää istua sisällä ravintolassa. Kesällä terassit olivat helppo ja turvallinen ratkaisu. Myös lapsi pääsi mukaan ravintolaan.

Olemme tilanneet ruokaa Woltista ja hakeneet sitä ravintolasta mukaan. Pari kertaa olen käynyt kaverin kanssa lounaalla, ja pari kertaa perheen kanssa sushilla. Siinä se onkin. Ulkona syöminen – miten sitä pitikin ennen niin itsestäänselvyytenä! Minusta olisi aivan ihanaa käydä lapsen kanssa kahviloissa ja ravintoloissa, mutta nyt ne ovat käytännössä olleet poissa yli puolet hänen elämästään.

Maskittomuus

Käytän maskia aina liikkuessani julkisilla paikoilla. En ulkona, paitsi esimerkiksi jouluvaloja katsellessa keskustassa, jolloin liikuimme ulkonakin ruuhkassa. Käytän nykyään hengityssuojainta, mutta viime syksynä vielä kangasmaskia. Takkien taskut ovat täynnä maskeja, ja niiden käytöstä on tullut ihan perusrutiini. Maski ei varsinaisesti kaupassa käydessä enää edes häiritse, mutta kyllä se pidemmällä käytöllä aiheuttaa päänsärkyä.

Pahimmalta maskin käyttö tuntuu viedessä lasta päiväkotiin. Kun hän alussa itki minun lähtiessäni, enkä maski naamalla kokenut pystyväni lohduttamaan kunnolla. Luontevaa olisi halata, pitää sylissä ja suukotella, mutta maski on tiellä. Myös hoitajat ovat maskit naamalla, eivätkä lapset näe hoitajien kasvoja suurimpana osana päivää. Lapset onneksi suhtautuvat asiaan ihan normaalina juttuna, enkä usko että tästä pidemmän päälle traumoja jää. Mutta vaikutukset tullaan todella huomaamaan vasta vuosien päästä. Olisihan se äärimmäisen tärkeää, että esimerkiksi päiväkodin aloittavat lapset tutustuisivat uusiin hoitajiinsa ilman maskeja, kasvot esillä.

Ei napero maskeja ihmettele. Ne ovat olleet käytössä niin kauan kuin hän muistaa, ja niitä käytetään siinä missä pipoja ja hanskojakin. Kotona hän pukee itse maskeja kasvoilleen ja kirjoista osoittelee lääkäreiden kasvoilla olevia maskeja. Maski oli myös hänen ensimmäisiä sanojaan. Mutta näin aikuisena, jolle maskien käyttö on hyvin poikkeuksellinen osa elämää, tilanne surettaa. Haluan eroon maskeista ja ihmisten kasvot esiin.

Harrastukset

Tästä on vähän ristiriitainen olo. Itseeni tilanne ei niin suuresti vaikuta, koska en ole käynyt ryhmäliikuntatunneilla äitiysloman alkamisen jälkeen, ja ennen koronan alkua salilla käyminenkin oli jäänyt vähän paitsioon. Lenkille ja hiihtämään on päässyt ihan kuin ennenkin. Lapsen harrastuksia peruuntui, mikä oli harmi. Toisaalta hän ei osannut niitä samalla tavalla odottaa kuin vaikka siskon isommat lapset. Odotan innolla aikaa, kun hänet voi viedä tanssitunneille ja jalkapalloon, tai mitä hän sitten haluakaan siinä vaiheessa harrastaa.

Vauvauinti jatkui alkuvuodesta, ja lapsi viihtyy siellä todella hyvin, joten sitä on nyt jatkettu. Lisäksi uinteja on jouduttu koko ajan maksamaan, joten mielellään siitä ottaa omansa takaisin. Uinti on pääosin lapsen ja miehen oma juttu, ja minä käyn siellä harvemmin. Aika säätämistä se maskin, visiirin, turvavälien, pikapoistumisten kanssa onkin. Toisaalta on ihanaa että lapsi uimaan vielä pääsee, toisaalta haluaisin tässä vaiheessa että kaikki vaan perutaan ja suljetaan, jotta tilanne saataisiin vähän turvallisemmaksi. Aloitumme vauvauinnin koko perheen yhteisenä juttuna, ja sitä se ei ole saanut olla viimeiseen vuoteen. Minä olen vienyt naperon välillä ratsastamaan, mikä on sitten taas meidän juttumme.

Matkustelu

Viime keväälle olimme varanneet matkan Kroatiaan, mikä tietenkin peruuntui. Tammikuussa olimme vielä Persianlahden risteilyllä, ja sitten tämä kaikki oikeastaan alkoikin. Risteilyn aikana alkoi kuulua uutisia Kiinassa leviävästä viruksesta, ja vaikka se tuntui vielä silloin kovin kaukaiselta, ei mennyt montaa viikkoa kun Suomessa oli jo valmiuslaki käytössä.

Risteilyn jälkeen tuli useampia uutisia laivoista, jotka jäivät matkustajineen jumiin merelle, koska niitä ei otettu satamissa vastaan. Matkustajat viettivät viikkoja karanteenissa omissa hyteissään ilman mahdollisuutta liikkua vapaasti edes laivan sisällä. Kauhulla mietin mitä se olisi meille ollut.

Matkustelu tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta haaveelta. Kyllä sitä miettii minne kaikkialle haluaisi mennä ja milloin sinne voisi päästä. Lapselle olen kertonut erilaisista paikoista ja lomamatkoista, joille haluan hänen kanssaan päästä. Mutta se on sitten vasta joskus, ja välillä tuntuu tuleeko sellaista aikaa edes enää? Tuntuu hullulta seurata tätä porukkaa lentämässä jatkuvasti Dubaihin ja ties minne, kun itse miettii aika tarkkaan mihin kellonaikaan viitsii edes kaupassa käydä. Se myös suututtaa aika suuresti. Osa tekee kaikkensa estääkseen viruksen leviämisen, jotta esimerkiksi lapsi saisi käydä päivähoidossa ja nähdä hoitajiensa kasvot, mutta osan on sitten ihan vaan pakko käydä välillä vähän aurinkolomalla. Kyllä minäkin haluaisin matkustella. Kukapa ei?

Viime kesä oli ihana. Olimme kaksi kuukautta putkeen mökillä, ja olimme välillä viikon Vuokatissa. Kotimaanmatkailu on monella tapaa upeaa. Nyt toivonkin, että tilanne saataisiin Suomessa rauhoittumaan ja olisi mahdollista käydä Muumimaailmassa ja Särkänniemessä. Ilman maskia, ilman turvavälejä. Toki haaveilen hiekkarannoista, Rooman kapeista kujista, Kanadan sukulaisten tapaamisesta ja Karibian auringosta, mutta se kaikki on extraa. Haluan uskoa, että senkin aika tulee vielä joskus. Loppujen lopuksi yksikään aurinkoloma ei poista sitä tosiasiaa, että kotona perusarjessa käytetään maskia, vältetään ihmisiä ja eletään poikkeustilassa. Eikä se tule loppumaan, ennen kuin tartuntamäärät saadaan kuriin. Matkustelu ei ole nyt mahdollista, ja meidön lomamme suuntautuu mökille. Missä näemme perhettä ja saamme hetkeksi uppoutua ihanaan maalaiselämään järven rannalla.

Turvallisuus

Niin, turvallisuuden tunne. Vaikka tilanteessa on oppinut elämään, ihan uudenlainen pelko on vallinnut ajatukset. Mitä jos me sairastumme? Mitä jos minä sairastun ja joudun sairaalaan? Mitä lapselle tapahtuu siinä vaiheessa? Kuka siitä pienestä huolehtii, jos minulle tapahtuu jotain? Miten voisin olla lapsesta erossa jopa viikkoja joutuessani sairaalaan? Miten me pärjäisimme kaikki keskenämme kotona, jos kaikki sairastuisimme pahasti? Mitä jos tartuttaisimme läheisiä? Mitä jos jollekin läheiselle tauti olisi kohtalokas? Mitä jos mitä jos mitä jos? Hurjaa mitä korona on meiltä vienyt, jos joutuu aktiivisesti pelkäämään omaa ja läheisten sairastumista.

Omalta osaltani pelkään, koska kaksi aiempaa keuhkokuumetta ovat jättäneet jälkensä keuhkoihin ja mietin, oireilisiko myös korona kohdallani vakavammin. Mieheni on pitkäaikaissairas, enkä halua edes miettiä mitä sairastuminen hänen kunnolleen tekisi. Eikä ikinä tiedä olisiko juuri minun lapseni sellainen, joka sairastuu vakavammin. Olen todella ahdistunut miettiessäni, miten lapsi pärjäisi ilman minua. Miehen kunto ei kestä kokoaikaista huolehtimista yksin. Jos nyt sairastuisin, olisin todella peloissani. Ja siitä olen osittain todella vihainen medialle, joka tuo jatkuvasti esiin kauhutarinoita. Asia on otettava vakavasti, mutta pelon lietsominen tekee kaikesta vain raskaampaa. Täytyy muistaa, että suurimmalle osalle tauti ei ole vakava. Välillä pelko kuitenkin valtaa mielen ja silloin kaikki tämä tuntuu valtavan raskaalta.

Ihmiset

Me olemme eläneet varovasti koko ajan. Harvoja ihmisiä nähden. Välillä on tuntunut, että pakko pieniä riskejä ottaa, koska emme voi elää täysin eristyksissä tietämättä edes kauan tätä kestää. Mutta, olemme eläneet todella varoen. Päiväkoti tuo nykyään altistumisriskin ihan uudella tavalla, minkä vuoksi todella toivoisin, että tilanne saataisiin nyt kuriin. Päiväkotiin emme voi vaikuttaa muuten, kuin saamalla tartuntamäärät laskuun. Muita kohtaamisia voimme vielä välttää. Olen todella iloinen, että lapsella on päivisin muiden lasten seuraa. Se sentään vähän normalisoi tilannetta. Viime kevään eristyksen jälkeen hän ujosteli isovanhempiaan, vaikka nämä ovat hoitaneet häntä vastasyntyneestä asti. En ole tavannut 92-vuotiasta mummoani kohta vuoteen. Soittelemme usein ja lähetin vastikään ison pinon valokuvia, mutta ei se ole sama. Olen lapsen kanssa suunnitellut, että teemme junamatkan isomummon luo Imatralle heti, kun se on turvallista.

Ennen koronaa olin lapsen kanssa paljon menossa, tapasin ystäviä, liikuin julkisilla paikoilla. Kaveripiriissä on kolme saman viikon sisään syntynyttä lasta, ja vauvavuonna nuo pallerot käytännössä kasvoivat yhdessä. En edes muista milloin viimeksi olen nuo lapset nähnyt. Viime syksynä? En edes tunne heitä enää, eikä lapsi muista. Kummipoikaani olen välillä tavannut, ja on ollut liikuttavaa huomata miten hän ja oma lapseni ikävöivät jo toisiaan.

Ero ihmisistä on se isoin ja raskain asia. Jos nyt vielä väliaikaisesti voi jaksaa ilman ravintolassa syömistä ja elokuvissa käyntiä, ihmisiä on ikävä. Olen myös miettinyt miten turvavälit, vieraiden ihmisten välttely ja sosiaalinen eristäytyminen vaikuttavat pieneen lapseen, joka vasta opettelee sosiaalisia taitoja. Ilokseni huomaan hänen edelleen moikkaavan ulkona ventovieraille ja lämpenevän nopeasti uusille tyypeille. Ja tosiaan se päiväkoti tarjoaa tällä hetkellä niin paljon myös tässä suhteessa.

Mitä korona on antanut?

Tähän en haluaisi lähteä, vaikka toki koronatilanteessakin on varmasti ne hyvät puolensa. Moni perhe on saanut kauan kaivattua yhteistä aikaa. Ainut asia, mitä omalla kohdalla keksin, on asioiden ottaminen itsestäänselvyytenä. Sitä en nimittäin enää tee. Millainen nautinto on ollut syödä ravintolassa ne muutamat kerrat! Nähdä ystävä kasvotusten. Hakea kaupasta lisää jogurttia. Perusjuttuja, jotka eivät kuitenkaan ole yli vuoteen olleet millään tavalla itsestäänselvyyksiä.

No, jossain määrin kärsivyyllisyyttä ja paikoillaan pysymistä on tullut harjoiteltua. Kun kaikki menot perutaan, on oltu paljon kotona. Leikitty lapsen huoneessa ja oltu lähtemättä mihinkään. Viime syksynä pääsi kiertelemään museoissa, ja kävimme aamupäivisin löpi niin Kansallismuseon, Muuminäyttelyn, Luonnonhistorian museon, Tropicarion kuin Sealifen. Nyt olisi museokortti, jota en ole päässyt käyttämään kertaakaan. Mutta se tasapaino. Lapsi tarvitsee aikaa ihan vain leikkimiselle, ja sille tuntuu olevan arjessa jatkuvasti liian vähän tilaa. Kyllä me jatkossakin käymme tapahtumissa, museoissa ja erilaisissa paikoissa, mutta on hyvä muistaa myös se pysähtyminen.

Päivä kerrallaan

En olisi halunnut elämääni tällaista pysähtymisen aikakautta. Väillä pistää vihaiseksi, että rajallisesta elämästä menee osa tällaiseen eristäytymiseen. Mutta kaiken kaikkiaan me olemme voineet elää ihan onnellisina myös koronan aikana. Meillä nauretaan ja herätään iloisina uuteen päivään. Ihan tavallista lapsiperhearkea. Voisi olla, että juuri päiväkodin aloittaneen lapsen kanssa oltaisiin kotona sairastamassa ja eristyksissä normaaleissakin oloissa. Joten kyllä me pärjäämme. Raskaaksi tämä silti käy, ja yritän tähdätä kohti aikaa, jolloin elämä taas vapautuu. Miltäköhän se tuntuu? Miten nopeasti kaikki palaa ennalleen? Jäävätkö turvavälit, käsidesit, maskit ja kättelemättömyys elämään edelleenkin? Mitä korona on meiltä vienyt pysyvästi? Se selviää vasta aikanaan.

Ei tiedä mitä tästä seuraa. Korona on jo nyt ottanut paljon, mutta ei onneksi pysyvästi. Se on osoittanut selkeästi ne asiat, mitkä ovat elämässä keskeisiä ja joita kaipaa eniten. Olemme ennenkin viettäneet paljon aikaa perheen kesken ja tehneet asioita yhdessä, joten sen osalta muutosta ei ole tapahtunut. Ja minä päätän herätä aamuisin onnellisina. Ottaa ilon irti suklaakeksistä kahvin kanssa, nauttia mahdollisuudesta tehdä töitä, saada pitää lastani sylissä, katsoa miehenkssa elokuvia ja käydä juoksemassa ulkona. Ihan perusarkea, joka antaa jo paljon syitä onnellisuuteen.

Koitetaan nyt vielä jaksaa

Matkustelun ja rajoitusten osalta muutenkin tuntuu, että osa porukasta menee siivellä muiden noudattaessa sääntöjä, koska ei se mua kosketa/en mä mitään nuhaa pelkää/ei jaksaa enää tai mitä syitä sitten ikinä keksiikään. Ja kun rajoituksista joskus päästään, tämä vapaamatkustajaporukka iloitsee sitten miten upeaa on kun elämä palaa taas normaaliksi, vaikka he eivät alunperinkään ole olleet niitä, jotka rajoituksia noudattivat.

Kuulostanko katkeralta? Kyllä se tässä kohtaa siltä vähän tuntuukin. Toivoisin ihmisten muistavan sen, että arki on lopulta se mikä ratkaisee. Turvallinen ja hyvä arki. Kyllä me kaikki vielä ehdimme matkustelemaan. Eikö nyt olisi tärkeämpää saada liikkua vapaasti ihan kotimaassa, nähdä perhettä ja ystäviä, mennä fyysisesti työpaikalle ja saada pitää koulut ja päiväkodit turvallisesti auki? Hemmetti, saada liikkua vapaasti ulkona? Jos liikkumista vielä joudutaan rajoittamaan pahimmillaan niin, ettei uloskaan pääse, ei yksikään hemmetin baari-ilta tai hiekkaranta ole sen arvoinen. Ymmärrän, että parikymppiselle opiskelijasinkulle tilanne on aivan eri kuin minulle, perheelliselle etätyötä tekevälle. Mutta samat rajoitukset koskevat silti kaikkia. Eikä niistä päästä eroon, ennen kuin tartuntamäärät lähtevät laskuun. Se on sikäli hyvin yksinkertaista. Ei tästä kukaan tykkää, ihan sama mikä elämäntilanne kenelläkin on. Löytyy motivaatio sitten siitä, että lapsi saisi olla turvallisesti päiväkodissa tai siitä, että pääsisi taas baariin tanssimaan, keinot ovat ihan samat. Siksi me olemme tässä kaikki yhdessä, ihan sama mitä mieltä rajoituksista, itse koronasta tai maskien tehosta on.

Kun rajoitukset tästä joskus hellittävät, paikat avautuvat ja tartuntamäärät laskevat, tekemisessä on ihan uusi nautinto. Se varmasti taas arkipäiväistyy, mutta uskon, että koronasta jää jälki. Tässä eletään läpi aikakautta, jollaista ei ole isovanhempiemmekaan kohdalle osunut. Ja sikäli onkin hyvä muistaa ajat, joita he elivät läpi. Viime keväänä somessa kiersi osuva pointti. Isovanhempamme kävivät läpi sodan. Meitä on pyydetty pysymään kotona. Että vähän suhteellisuudentajua.

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi  

Facebook

Parhaat ruokablogit  

Näin poikkeusoloissakin viikot menevät hurjaa vauhtia. Toisaalta olen niin super onnellinen töistä, kun ei työpäivän päälle nyt kummempaa tekemistä tarvitse yrittääkään keksiä. Illat ne vasta nopeasti menevätkin. Mutta kyllä se eristys silti tuntuu. Edes viikonloppuna ei voi tuosta noin vain tavata kavereita, käydä museossa tai elokuvissa tai ravintolassa syömässä. Viikonloput menevät oman perheen kesken, ja onneksi väliin usein mahtuu jotakin pientä extra ohjelmaa. Käymme esimerkiksi melkein joka viikonloppu miehen vanhemmilla syömässä pitkän kaavan mukaan. Miltä meidän viikonloppu tavallisimmillaan näyttää?

Meidän viikonloppu

Aloitan viikonlopun nyt jo perjantaista, koska lapsella oli tarhasta vapaapäivä ja se toi viikonlopun tuntua jo itsellenikin.

Perjantai

Heräsin itse tyypilliseen tapaani aikaisin, puoli kuuden aikaan. Keitin puuroa ja kahvia ja fiilistelin uutta ihanaa maidonvaahdotintani! Edellinen oli paristoilla toimiva käsipeli, joka yhtäkkiä (no okei, vuosikausien käytön jälkeen) hyytyi ja hajosi. Kärvistelin noin viikon ilman vaahdotinta, ja voi että mitä juhlaa kun uusi tuli postissa juuri viikonlopuksi!

Panostin tällä kertaa vähän enemmän ja tilasin Arieten vintage maidonvaahdottimen. Ja en voi muuta kuin suositella! Ariete lämmittää ja vaahdottaa maidon samalla kertaa, joten enää ei tarvitse kiehauttaa kauramaitoa erikseen kattilassa. Laite on myös todella hiljainen. Sillä saa tehtyä myös kylmää vaahtoa, ja ipana saikin torstai iltana iltapalalla pinkkiä mansikkavaahtoa.

Puuron muhiessa kävin aamupesulla. Sen jälkeen otin puuroannoksen, kahvin ja suklaakeksin pesiydyin sohvan nurkkaan padin kanssa. Katselin Netflixistä Ginny&Georgiaa ja söin aamupalaa kaikessa rauhassa, padista uutisia selaten. Vähän seitsemän jälkeen aloin availla työkonetta ja tein vähän aikaa hommia ennen lapsen heräämistä. Kotitoimistossa on kyllä se etu, että työt voi aloittaa vaikka aamutakissa.

Lapsella oli tosiaan vapaapäivä, ja meidän viikonloppu alkoikin oikeastaan jo perjantaina, koska päiväkotia ei tarvinnut miettiä. Napero ottikin ilon irti ja nukkui kahdeksaan. Vessasta tullessamme mummo pyyhälsikin jo ovesta sisään, ja ipana selitti että ei ole vielä valmis vaan syö aamupalaa. Mummo käytti koiran pikaisesti pissalla ja tuli takaisin. Pistin lapselle puurot ja smoothiet pöytään ja kipaisin käymään pienellä lenkillä.

Lenkki oli ovin lyhyt, vajaat 7 km, mutta kiva aamuherätys kuitenkin. Yöllä oli taas satanut lisää lunta ja kadut olivat aika pöperöä. Mummo ja napero olivat ehtineet lähteä (menivät mummon ja vaarin kotiin päiväksi), ja pääsin itse rauhassa työntekoon pikasuihkun jälkeen.

Kotitoimistolla

Työpäivä kotona on monella tapaa rento, mutta kyllä se myös puuduttaa. Onneksi työkavereihin saa helposti videoyhteyden ja kontakteja tulee sen kautta, mutta kyllä on ikävä ihan konkreettisesti toimistolle menoa. Aloitin maaliskuun alussa juuri uuden työn viestinnässä ja päivät ovat ihanan täynnä uusia juttuja! Päivät menevät nopeasti, ja yritän aina muistaa hetkeksi irrottautua koneelta ja käydä koiran kanssa ulkona virkistymässä kesken päivän.

Tilasin meille Woltista pizzat viideksi, ja lapsi tuli isovanhempien matkassa takaisin kotiin samoihin aikoihin. Heillä oli ollut kiva päivä ja kotiin tuli energinen ja iloinen lapsi. Mummo ja vaari jäivät hetkeksi kahville, ja me söimme pizzaa. Ruuan jälkeen hain lähikaupasta sinne saapuneen postipaketin, jossa oli ukilta saadulla naistenpäivän lahjarahalla lapselle tilattuja nukkekodin tarvikkeita (kylpyhuone ja vessakalusteet). Mies käytti koiran lenkillä ja me jäimme avaamaan paketteja. Loppuilta kuluikin niiden kanssa näperrellessä. Lapselle iltapala, suihku, sadut ja nukkumaan. Me katsoimme miehen kanssa kesken jääneen elokuvan loppuun ja söin iltapalaksi Kolmen kaverin vegejäätelöpuikon, koska teki mieli makeaa eikä pizzan jälkeen mahtunut muuta. Nukkumaan mentiin taas ajoissa, lukemisen kautta, pian yhdeksän jälkeen.

Lauantai

Heräsin lähempänä kuutta. Olin luvannut lapselle vohvelia aamupalaksi, ja pistin sellaisen paistumaan. Lakkailin aamupesun ohessa kynsiä uudelleen. Ehdin itse juoda kahvin, kun lapsi jo heräsi vähän puoli 7 jälkeen. Tyypillistä, että sellaisena aamuna kun itsellänikin on vapaata. Välillä on kyllä kiva syödä aamupalaa yhdessä. Vohvelit siis molemmille, ja sen jälkeen lapsi sai katsella Franklinia ja itse lueskelin padilta lehtiä.

Aikaisin heräämisen etuna on, että aamuisin ei ole mihinkään kiire.

Leikimme jonkin aikaa nukkekodilla ja uusilla kylppärivälineillä. Pesujen ja pukeutumisten jälkeen lähdimme koiran kanssa ulos. Kylmemmän viikon jälkeen oli ihanaa, että ulkona oli plussakeli. Märkää, mutta kevään tuntua! Kävelimme katsomaan Keskustallin hevosia ja seikkailimme metsäpoluilla. On mahtavaa, että lapsi jaksaa kävellä jo niin pitkiä matkoja ja pääsemme ulkoilemaan ilman rattaita! Nyt olimme kävelyllä 1,5 tuntia, mikä on aika perus.

Vähän meinasi menna vinkumiseksi tällä kertaa kun nuoskahangen peittämällä metsäpolulla oli vaikea kulkea, mutta aina auttaa kun osan matkaa kantaa sylissä. Meillä kävi hevostarhan luona myös aikamoinen tuuri – siellä hyppi nimittäin myös kaksi isoa rusakkoa ja kaksi peuraa! Tai kaurista. Tunnustan, etten äkkiseltään huomaa eroa.

Kotona söimme lounasta puoli 12 maissa, minkä jälkeen Putti-kirja ja ipana päiväunille. Mies lähti kokeilemaan vielä hiihtämistä ja itse tein BodyBalancen Les Mills On Demand – palvelusta. Joogattuani siivosin (pölyt, vessan ja kylppärin pesu ja imurointi) ja otin pikasuihkun. Napero nukkui ulkona rattaissa erittäin hyvin, ja herättelin päiväunilta vähän kahden jälkeen. Ulkona meinaa usein nukkua turhan pitkään.

Iltapäivän askartelunurkka

Päiväunien jälkeen napero heräili rauhassa sylissä, oli vähän tokkurassa kun jouduin herättelemään. Kun siitä vähän virkosi, pelattiin koko perheellä pari kierrosta nallepeliä ja sen jälkeen yritin ehdottaa uuden värityskirjan värittämistä. Mutta ei. Sen jälkeen kun siskoni antoi hänelle muovailuvahaa, ei hän mitään muuta halua tehdäkään. Joten purkit esiin ja muovailimme yhdessä pitkän aikaa lastenlauluja kuunnellen.

Neljän jälkeen söimme, ja sitten tulikin pikapikaa lähtö uimaan. Olemme pari kertaa vuokranneet Käpylästä yksityisen altaan, jonne pääsee uimaan oman perheen kesken. Altaalla on vesiliukumäki, kasoittain leluja, kellukkeita, patjoja ja vaikka niin mitä. Siskoni tuli kahden lapsensa kanssa mukaan, ja lapset pääsivät kerrankin polskimaan yhdessä. Meillähän on oma uimakoulu (joka tosin menee yhä vauvauinnin nimellä) kerran viikossa, mutta se on lapsen ja isänsä juttu. Paikalle saa nyt mennä vain yksi aikuinen, ja samalla on kaikki säätäminen maskien, visiirien ja turvavälien kanssa. Joten tuollainen omalla porukalla uiminen kaikessa rauhassa on ihan parasta. Ja kun ipanalle pistää kellukkeet, hän pääsee uiskentelemaan itsenäisesti. Vaikka ilman rengasta saakin tehdä töitä, menee hän mieluiten pelkillä kellukkeilla kun pääsee uimaan mahdollisimman vapaasti.

Uinnin jälkeen haimme kauppakassitilauksen, ja jäimme serkkujen kanssa hetkeksi pihalle. Iltapalaa, iltasatu isin kanssa ja nukkumaan. Me katsoimme hetken telkkaria iltapalan ohessa ja menimme nukkumaan itsekin.

Joo, meidän viikonloppu sujuu aika samassa rytmissä kuin arkikin. Itse kukkuisin helposti pidempään, mutta miehen mennessä nukkumaan ei huvita jäädä yksinään telkkarin eteen. Ja koska herään aikaisin, alkaa väsymyskin iskeä hyvissä ajoin.

Sunnuntai

Heräsin kuuden jälkeen, ja aamutoimien ohessa pistin puuron tulemaan. Ehdin juuri taas istahtaa sohvalle ja aloittaa kahvin, kun ipana alkoi vähän ennen seitsemää huutelemaan. Aamu alkoi rauhassa puuroa syöden ja lastenohjelmia katsellen. Itse viimeistelin blogin Spices Chefin yhteistyöartikkelin valmiiksi julkaisuun.

Vähän aikaa leikittiin nukkekodin tilpehööreillä ja yhdeksän aikoihin lähdettiin ulos. Menimme Töölönlahdelle katsomaan lintuja ja tällä kertaa rattaatkin lähtivät pidemmälle matkalle mukaan. Koiraa sai vetää perässä, se todella inhoaa märkää ja loskaa ja mietin, että ei olisi toisaalta vanhaa hurttaa tarvinnut mukana raahata. Lintuja oli siinä lahden yhdessä sulassa lätäkössä vaikka kuinka, ja hyvän aikaa niitä katseltiinkin.

Kotimatkalla yllätti räntäkuuro ja lapsi onneksi halusi olla rattaissa, niin pääsimme nopeammin takaisin kotiin. Kotona oltiin aika tasan klo 11. Aloin itse vaihtaa lenkkikamppeita päälle ja lapsi jäi isänsä kanssa syömään lounasta ja meni päiväunille. Lenkki teki super hyvää, matka ei taaskaan mikään pitkä (7,3 km), mutta riittävä siihen hetkeen. Naamaan viistossa satava räntä sai kaipaamaan niitä kevään aurinkoisia, lämpimiä päiviä, mutta toisaalta olipa hyvä happi lenkkeillä. Kotona pikavenytykset, suihku ja äkkiä ruokaa, koska oli huutava nälkä. Ruuan jälkeen teki mieli ottaa päiväunet, mutta kello oli jo sen verran että tiesin tuon oman ajan pian loppuvan.

Napero oli kuulemma alkanut temppuilla päiväunille mennessäja nukahtanut tavallista myöhempään, mutta kärräsin rattaat sisälle vähän ennen puoli kolmea. Heräämisen jälkeen pieni välipala ja sitten musiikit soimaan. Olen alkanut huomata päiväkodista tarttuneita oppeja, kuten tietyt laululeikit. Pyörät ne pyörivät ympäri ja toisen kädet heiluvat mukana opeteltujen liikkeiden tahtiin. Voi että tuollaisista hetkistä tulee hyvä mieli! Kun joka aamu vie lapsen hoitoon muualle ja tällä hetkellä hän aina itkee eron hetkellä, sydän sulaa kun huomaa miten kivoja juttuja päiväkodissa päivittäin tehdään. Soitettiin Spotifysta useampi laulu, joita napero esitti ja tanssi ja yhdessäkin vähän tanssittiin.

Leffailta ja lääkärileikkejä

Ulkona satoi edelleen räntää, kun lähdimme koko perhe pienelle kävelylle ulos. Puin lapselle kurakamppeet päälle, niin hän sai hypellä lätäköissä ja sohjon seassa kaikessa rauhassa. Kotona tehtiin ruuaksi tortilloita ja preppasin samalla makaronilaatikon valmiiksi seuraavalle päivälle. Ruuan jälkeen katsottiin vähän aikaa sohvalla Muumit Rivieralla – elokuvaa. Loppuilta kului erilaisten leikkien parissa, muun muassa nukkeja rokottamalla, ja itse vähän venyttelin ohessa.

Iltapalaksi oli makaronilaatikkoa, smoothieta ja mansikoita. Iltakylpyyn pistin mukaan kylpyvaahtoa ja hengailin kylppärin lattialla mukana kylpemisen ajan. Iltasaduksi oli erikoisuus, Muumipeikko ja lohikäärme, jota minä en yleensä ikinä saa lukea.

Oli näinä aikoina harvinainen ilta yksin kotona (tai lapsi nukkumassa toki), ja katsoin peräti vuokraleffan jätskipalan ja Finin liitulakujen kanssa. Sängyssä olin noin 22.30. Teki piiiitkästä aikaa melko hyvää, vaikka siitäkin vähäisestä karkkimäärästä seurasi maanantai aamulle kunnon hedari.

Kovin nopeasti se meidän viikonloppu jälleen hujahti, mutta sunnuntaina illalla tuntui että arkeenkin on taas ihan valmis. Ehdimme viettää hyvin aikaa yhdessä, tehdä kivoja juttuja, urheilla ja levätä. Mukavan iisiä ja rauhallista, kuten meidän viikonloppu useimmiten on.

Tykkään siitä, että jotain ohjelmaa on tiedossa, mutta päiväkotiarkikin väsyttää selkeästi sen verran, että lapsen on myös saatava olla kotona ihan kaikessa rauhassa ja leikkiä omilla leluillaan ilman pakkoa lähteä minnekään. Ulkoilua on saatava, koska itselläni jää ulkoilu auttamatta viikolla vähäisemmäksi. Muuten mennään fiiliksen ja olosuhteiden mukaan. Koronan rajoittaessa menoja ohjelmaa saa onneksi ihan vaikka eväsretkestä metsään (tehtiin viikkoa aiemmin) tai luistelun kokeilemisesta. Eniten kaipaan viikonlopuilta juuri tätä – kiireettömyyttä, aikaa, yhdessäoloa.

Ja hei, muistakaa osallistua vielä

Spices Chefin liemijauhepaketin arvontaan!

Arvontaan pääset täältä.

Aikaa osallistua on sunnuntaihin asti.