Mitä korona on meiltä vienyt?
0
Koronan keskellä on eletty jo reilu vuosi. Ja uskomatonta kyllä, sekin vuosi on mennyt todella nopeasti. Pääosin tämäkin arki on ollut leppoisaa, onnellista ja myös hauskaa, mutta välillä pysähtyessä miettimään tilannetta iskee päälle myös pelko, ahdistus ja suuttumus. Monesta syystä. Kun verrataan aikaa ennen ja nyt koronan aikana, mitä korona on meiltä vienyt?
On isoja merkittäviä asioita, ja paljon pieniä pinnallisiksikin miellettäviä. Aloitetaan niistä pienemmistä. Vaikka heti kun asiaa alkaa miettimään, ovatko ne muka niin pieniä ollenkaan? Lähinnä kyse on asioista, joita ilman näissä poikkeusoloissa voin vielä selvitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niitä kaipaisi kipeästi.
Mitä korona on meiltä vienyt?
Kulttuuri
Iso asia itse asiassa, vaikka tässä tilanteessa se omalla kohdalla ei ole se suurin. Kulttuuri on kuitenkin aina ollut elämässäni isossa roolissa. Rakastan elokuvissa ja teatterissa käymistä, ja vaikka konsertteja oli viime vuosina vähemmän, onhan kunnon konsertti viihdettä parhaimmillaan. Kävimme vielä viime talvena miehen kanssa usein elokuvissa ja se olikin mitä helpointa kahden keskistä tekemistä. Lähimpään leffateatteriin kävelee viitisen minuuttia.
Kävin viime syksynä teatterissa kerran maski kasvoilla, ja kyllä se maski vei ison osan nautinnosta. Tuntuu, että voin väliaikaisesti elää ilman kulttuuritapahtumia jos se tuo apua tähän tilanteeseen, mutta voi että niitä on ikävä!
Palvelut
Eipä sitä ennen tajunnutkaan miten kivaa on käydä kaupassa. Ihan tavallisia helppoja arkijuttuja, ilman suojavarustuksia. Käymme välillä hakemassa kaupasta jotain yksittäisiä juttuja, mutta pääasiassa tilanneet ruuat kauppakassipalvelulla jo vuoden ajan. Suosin nettikauppaa muutenkin paljon. Kauppakassipalvelu on upea, ja nyt kun siihen on tottunut, en haluakaan siitä luopua. Mutta kaipaan mahdollisuutta liikkua kaupoilla yhdessä lapsen kanssa osana normaalia elämää. Huolettomana. Sen sijaan, että yrittää vaan kiertää muut ihmiset kaukaa, ahdistuu kun joku tulee jonossa liian lähelle ja katselee silmät suurina että syökö porukka tosiaan kauppakeskuksen Food Courtilla ihan kuin kaikki olisi normaalia?!
Ravintolat
En ole tässä vuoden aikana syönyt ravintolassa montaakaan kertaa. Sitä ennen ulkona tuli syötyä monta kertaa viikossa, ja vauvavuonna treffasin kavereita lounaalla vauvan kanssa jatkuvasti. Viime kesänä kertoja tuli muutama, ja silloin se tuntui tiukan eristyskevään jälkeen ihmeelliseltä. Mökkipaikkakunnalla oli rauhallista, ja oli suorastaan hämmentävää istua sisällä ravintolassa. Kesällä terassit olivat helppo ja turvallinen ratkaisu. Myös lapsi pääsi mukaan ravintolaan.
Olemme tilanneet ruokaa Woltista ja hakeneet sitä ravintolasta mukaan. Pari kertaa olen käynyt kaverin kanssa lounaalla, ja pari kertaa perheen kanssa sushilla. Siinä se onkin. Ulkona syöminen – miten sitä pitikin ennen niin itsestäänselvyytenä! Minusta olisi aivan ihanaa käydä lapsen kanssa kahviloissa ja ravintoloissa, mutta nyt ne ovat käytännössä olleet poissa yli puolet hänen elämästään.
Maskittomuus
Käytän maskia aina liikkuessani julkisilla paikoilla. En ulkona, paitsi esimerkiksi jouluvaloja katsellessa keskustassa, jolloin liikuimme ulkonakin ruuhkassa. Käytän nykyään hengityssuojainta, mutta viime syksynä vielä kangasmaskia. Takkien taskut ovat täynnä maskeja, ja niiden käytöstä on tullut ihan perusrutiini. Maski ei varsinaisesti kaupassa käydessä enää edes häiritse, mutta kyllä se pidemmällä käytöllä aiheuttaa päänsärkyä.
Pahimmalta maskin käyttö tuntuu viedessä lasta päiväkotiin. Kun hän alussa itki minun lähtiessäni, enkä maski naamalla kokenut pystyväni lohduttamaan kunnolla. Luontevaa olisi halata, pitää sylissä ja suukotella, mutta maski on tiellä. Myös hoitajat ovat maskit naamalla, eivätkä lapset näe hoitajien kasvoja suurimpana osana päivää. Lapset onneksi suhtautuvat asiaan ihan normaalina juttuna, enkä usko että tästä pidemmän päälle traumoja jää. Mutta vaikutukset tullaan todella huomaamaan vasta vuosien päästä. Olisihan se äärimmäisen tärkeää, että esimerkiksi päiväkodin aloittavat lapset tutustuisivat uusiin hoitajiinsa ilman maskeja, kasvot esillä.
Ei napero maskeja ihmettele. Ne ovat olleet käytössä niin kauan kuin hän muistaa, ja niitä käytetään siinä missä pipoja ja hanskojakin. Kotona hän pukee itse maskeja kasvoilleen ja kirjoista osoittelee lääkäreiden kasvoilla olevia maskeja. Maski oli myös hänen ensimmäisiä sanojaan. Mutta näin aikuisena, jolle maskien käyttö on hyvin poikkeuksellinen osa elämää, tilanne surettaa. Haluan eroon maskeista ja ihmisten kasvot esiin.
Harrastukset
Tästä on vähän ristiriitainen olo. Itseeni tilanne ei niin suuresti vaikuta, koska en ole käynyt ryhmäliikuntatunneilla äitiysloman alkamisen jälkeen, ja ennen koronan alkua salilla käyminenkin oli jäänyt vähän paitsioon. Lenkille ja hiihtämään on päässyt ihan kuin ennenkin. Lapsen harrastuksia peruuntui, mikä oli harmi. Toisaalta hän ei osannut niitä samalla tavalla odottaa kuin vaikka siskon isommat lapset. Odotan innolla aikaa, kun hänet voi viedä tanssitunneille ja jalkapalloon, tai mitä hän sitten haluakaan siinä vaiheessa harrastaa.
Vauvauinti jatkui alkuvuodesta, ja lapsi viihtyy siellä todella hyvin, joten sitä on nyt jatkettu. Lisäksi uinteja on jouduttu koko ajan maksamaan, joten mielellään siitä ottaa omansa takaisin. Uinti on pääosin lapsen ja miehen oma juttu, ja minä käyn siellä harvemmin. Aika säätämistä se maskin, visiirin, turvavälien, pikapoistumisten kanssa onkin. Toisaalta on ihanaa että lapsi uimaan vielä pääsee, toisaalta haluaisin tässä vaiheessa että kaikki vaan perutaan ja suljetaan, jotta tilanne saataisiin vähän turvallisemmaksi. Aloitumme vauvauinnin koko perheen yhteisenä juttuna, ja sitä se ei ole saanut olla viimeiseen vuoteen. Minä olen vienyt naperon välillä ratsastamaan, mikä on sitten taas meidän juttumme.
Matkustelu
Viime keväälle olimme varanneet matkan Kroatiaan, mikä tietenkin peruuntui. Tammikuussa olimme vielä Persianlahden risteilyllä, ja sitten tämä kaikki oikeastaan alkoikin. Risteilyn aikana alkoi kuulua uutisia Kiinassa leviävästä viruksesta, ja vaikka se tuntui vielä silloin kovin kaukaiselta, ei mennyt montaa viikkoa kun Suomessa oli jo valmiuslaki käytössä.
Risteilyn jälkeen tuli useampia uutisia laivoista, jotka jäivät matkustajineen jumiin merelle, koska niitä ei otettu satamissa vastaan. Matkustajat viettivät viikkoja karanteenissa omissa hyteissään ilman mahdollisuutta liikkua vapaasti edes laivan sisällä. Kauhulla mietin mitä se olisi meille ollut.
Matkustelu tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta haaveelta. Kyllä sitä miettii minne kaikkialle haluaisi mennä ja milloin sinne voisi päästä. Lapselle olen kertonut erilaisista paikoista ja lomamatkoista, joille haluan hänen kanssaan päästä. Mutta se on sitten vasta joskus, ja välillä tuntuu tuleeko sellaista aikaa edes enää? Tuntuu hullulta seurata tätä porukkaa lentämässä jatkuvasti Dubaihin ja ties minne, kun itse miettii aika tarkkaan mihin kellonaikaan viitsii edes kaupassa käydä. Se myös suututtaa aika suuresti. Osa tekee kaikkensa estääkseen viruksen leviämisen, jotta esimerkiksi lapsi saisi käydä päivähoidossa ja nähdä hoitajiensa kasvot, mutta osan on sitten ihan vaan pakko käydä välillä vähän aurinkolomalla. Kyllä minäkin haluaisin matkustella. Kukapa ei?
Viime kesä oli ihana. Olimme kaksi kuukautta putkeen mökillä, ja olimme välillä viikon Vuokatissa. Kotimaanmatkailu on monella tapaa upeaa. Nyt toivonkin, että tilanne saataisiin Suomessa rauhoittumaan ja olisi mahdollista käydä Muumimaailmassa ja Särkänniemessä. Ilman maskia, ilman turvavälejä. Toki haaveilen hiekkarannoista, Rooman kapeista kujista, Kanadan sukulaisten tapaamisesta ja Karibian auringosta, mutta se kaikki on extraa. Haluan uskoa, että senkin aika tulee vielä joskus. Loppujen lopuksi yksikään aurinkoloma ei poista sitä tosiasiaa, että kotona perusarjessa käytetään maskia, vältetään ihmisiä ja eletään poikkeustilassa. Eikä se tule loppumaan, ennen kuin tartuntamäärät saadaan kuriin. Matkustelu ei ole nyt mahdollista, ja meidön lomamme suuntautuu mökille. Missä näemme perhettä ja saamme hetkeksi uppoutua ihanaan maalaiselämään järven rannalla.
Turvallisuus
Niin, turvallisuuden tunne. Vaikka tilanteessa on oppinut elämään, ihan uudenlainen pelko on vallinnut ajatukset. Mitä jos me sairastumme? Mitä jos minä sairastun ja joudun sairaalaan? Mitä lapselle tapahtuu siinä vaiheessa? Kuka siitä pienestä huolehtii, jos minulle tapahtuu jotain? Miten voisin olla lapsesta erossa jopa viikkoja joutuessani sairaalaan? Miten me pärjäisimme kaikki keskenämme kotona, jos kaikki sairastuisimme pahasti? Mitä jos tartuttaisimme läheisiä? Mitä jos jollekin läheiselle tauti olisi kohtalokas? Mitä jos mitä jos mitä jos? Hurjaa mitä korona on meiltä vienyt, jos joutuu aktiivisesti pelkäämään omaa ja läheisten sairastumista.
Omalta osaltani pelkään, koska kaksi aiempaa keuhkokuumetta ovat jättäneet jälkensä keuhkoihin ja mietin, oireilisiko myös korona kohdallani vakavammin. Mieheni on pitkäaikaissairas, enkä halua edes miettiä mitä sairastuminen hänen kunnolleen tekisi. Eikä ikinä tiedä olisiko juuri minun lapseni sellainen, joka sairastuu vakavammin. Olen todella ahdistunut miettiessäni, miten lapsi pärjäisi ilman minua. Miehen kunto ei kestä kokoaikaista huolehtimista yksin. Jos nyt sairastuisin, olisin todella peloissani. Ja siitä olen osittain todella vihainen medialle, joka tuo jatkuvasti esiin kauhutarinoita. Asia on otettava vakavasti, mutta pelon lietsominen tekee kaikesta vain raskaampaa. Täytyy muistaa, että suurimmalle osalle tauti ei ole vakava. Välillä pelko kuitenkin valtaa mielen ja silloin kaikki tämä tuntuu valtavan raskaalta.
Ihmiset
Me olemme eläneet varovasti koko ajan. Harvoja ihmisiä nähden. Välillä on tuntunut, että pakko pieniä riskejä ottaa, koska emme voi elää täysin eristyksissä tietämättä edes kauan tätä kestää. Mutta, olemme eläneet todella varoen. Päiväkoti tuo nykyään altistumisriskin ihan uudella tavalla, minkä vuoksi todella toivoisin, että tilanne saataisiin nyt kuriin. Päiväkotiin emme voi vaikuttaa muuten, kuin saamalla tartuntamäärät laskuun. Muita kohtaamisia voimme vielä välttää. Olen todella iloinen, että lapsella on päivisin muiden lasten seuraa. Se sentään vähän normalisoi tilannetta. Viime kevään eristyksen jälkeen hän ujosteli isovanhempiaan, vaikka nämä ovat hoitaneet häntä vastasyntyneestä asti. En ole tavannut 92-vuotiasta mummoani kohta vuoteen. Soittelemme usein ja lähetin vastikään ison pinon valokuvia, mutta ei se ole sama. Olen lapsen kanssa suunnitellut, että teemme junamatkan isomummon luo Imatralle heti, kun se on turvallista.
Ennen koronaa olin lapsen kanssa paljon menossa, tapasin ystäviä, liikuin julkisilla paikoilla. Kaveripiriissä on kolme saman viikon sisään syntynyttä lasta, ja vauvavuonna nuo pallerot käytännössä kasvoivat yhdessä. En edes muista milloin viimeksi olen nuo lapset nähnyt. Viime syksynä? En edes tunne heitä enää, eikä lapsi muista. Kummipoikaani olen välillä tavannut, ja on ollut liikuttavaa huomata miten hän ja oma lapseni ikävöivät jo toisiaan.
Ero ihmisistä on se isoin ja raskain asia. Jos nyt vielä väliaikaisesti voi jaksaa ilman ravintolassa syömistä ja elokuvissa käyntiä, ihmisiä on ikävä. Olen myös miettinyt miten turvavälit, vieraiden ihmisten välttely ja sosiaalinen eristäytyminen vaikuttavat pieneen lapseen, joka vasta opettelee sosiaalisia taitoja. Ilokseni huomaan hänen edelleen moikkaavan ulkona ventovieraille ja lämpenevän nopeasti uusille tyypeille. Ja tosiaan se päiväkoti tarjoaa tällä hetkellä niin paljon myös tässä suhteessa.
Mitä korona on antanut?
Tähän en haluaisi lähteä, vaikka toki koronatilanteessakin on varmasti ne hyvät puolensa. Moni perhe on saanut kauan kaivattua yhteistä aikaa. Ainut asia, mitä omalla kohdalla keksin, on asioiden ottaminen itsestäänselvyytenä. Sitä en nimittäin enää tee. Millainen nautinto on ollut syödä ravintolassa ne muutamat kerrat! Nähdä ystävä kasvotusten. Hakea kaupasta lisää jogurttia. Perusjuttuja, jotka eivät kuitenkaan ole yli vuoteen olleet millään tavalla itsestäänselvyyksiä.
No, jossain määrin kärsivyyllisyyttä ja paikoillaan pysymistä on tullut harjoiteltua. Kun kaikki menot perutaan, on oltu paljon kotona. Leikitty lapsen huoneessa ja oltu lähtemättä mihinkään. Viime syksynä pääsi kiertelemään museoissa, ja kävimme aamupäivisin löpi niin Kansallismuseon, Muuminäyttelyn, Luonnonhistorian museon, Tropicarion kuin Sealifen. Nyt olisi museokortti, jota en ole päässyt käyttämään kertaakaan. Mutta se tasapaino. Lapsi tarvitsee aikaa ihan vain leikkimiselle, ja sille tuntuu olevan arjessa jatkuvasti liian vähän tilaa. Kyllä me jatkossakin käymme tapahtumissa, museoissa ja erilaisissa paikoissa, mutta on hyvä muistaa myös se pysähtyminen.
Päivä kerrallaan
En olisi halunnut elämääni tällaista pysähtymisen aikakautta. Väillä pistää vihaiseksi, että rajallisesta elämästä menee osa tällaiseen eristäytymiseen. Mutta kaiken kaikkiaan me olemme voineet elää ihan onnellisina myös koronan aikana. Meillä nauretaan ja herätään iloisina uuteen päivään. Ihan tavallista lapsiperhearkea. Voisi olla, että juuri päiväkodin aloittaneen lapsen kanssa oltaisiin kotona sairastamassa ja eristyksissä normaaleissakin oloissa. Joten kyllä me pärjäämme. Raskaaksi tämä silti käy, ja yritän tähdätä kohti aikaa, jolloin elämä taas vapautuu. Miltäköhän se tuntuu? Miten nopeasti kaikki palaa ennalleen? Jäävätkö turvavälit, käsidesit, maskit ja kättelemättömyys elämään edelleenkin? Mitä korona on meiltä vienyt pysyvästi? Se selviää vasta aikanaan.
Ei tiedä mitä tästä seuraa. Korona on jo nyt ottanut paljon, mutta ei onneksi pysyvästi. Se on osoittanut selkeästi ne asiat, mitkä ovat elämässä keskeisiä ja joita kaipaa eniten. Olemme ennenkin viettäneet paljon aikaa perheen kesken ja tehneet asioita yhdessä, joten sen osalta muutosta ei ole tapahtunut. Ja minä päätän herätä aamuisin onnellisina. Ottaa ilon irti suklaakeksistä kahvin kanssa, nauttia mahdollisuudesta tehdä töitä, saada pitää lastani sylissä, katsoa miehenkssa elokuvia ja käydä juoksemassa ulkona. Ihan perusarkea, joka antaa jo paljon syitä onnellisuuteen.
Koitetaan nyt vielä jaksaa
Matkustelun ja rajoitusten osalta muutenkin tuntuu, että osa porukasta menee siivellä muiden noudattaessa sääntöjä, koska ei se mua kosketa/en mä mitään nuhaa pelkää/ei jaksaa enää tai mitä syitä sitten ikinä keksiikään. Ja kun rajoituksista joskus päästään, tämä vapaamatkustajaporukka iloitsee sitten miten upeaa on kun elämä palaa taas normaaliksi, vaikka he eivät alunperinkään ole olleet niitä, jotka rajoituksia noudattivat.
Kuulostanko katkeralta? Kyllä se tässä kohtaa siltä vähän tuntuukin. Toivoisin ihmisten muistavan sen, että arki on lopulta se mikä ratkaisee. Turvallinen ja hyvä arki. Kyllä me kaikki vielä ehdimme matkustelemaan. Eikö nyt olisi tärkeämpää saada liikkua vapaasti ihan kotimaassa, nähdä perhettä ja ystäviä, mennä fyysisesti työpaikalle ja saada pitää koulut ja päiväkodit turvallisesti auki? Hemmetti, saada liikkua vapaasti ulkona? Jos liikkumista vielä joudutaan rajoittamaan pahimmillaan niin, ettei uloskaan pääse, ei yksikään hemmetin baari-ilta tai hiekkaranta ole sen arvoinen. Ymmärrän, että parikymppiselle opiskelijasinkulle tilanne on aivan eri kuin minulle, perheelliselle etätyötä tekevälle. Mutta samat rajoitukset koskevat silti kaikkia. Eikä niistä päästä eroon, ennen kuin tartuntamäärät lähtevät laskuun. Se on sikäli hyvin yksinkertaista. Ei tästä kukaan tykkää, ihan sama mikä elämäntilanne kenelläkin on. Löytyy motivaatio sitten siitä, että lapsi saisi olla turvallisesti päiväkodissa tai siitä, että pääsisi taas baariin tanssimaan, keinot ovat ihan samat. Siksi me olemme tässä kaikki yhdessä, ihan sama mitä mieltä rajoituksista, itse koronasta tai maskien tehosta on.
Kun rajoitukset tästä joskus hellittävät, paikat avautuvat ja tartuntamäärät laskevat, tekemisessä on ihan uusi nautinto. Se varmasti taas arkipäiväistyy, mutta uskon, että koronasta jää jälki. Tässä eletään läpi aikakautta, jollaista ei ole isovanhempiemmekaan kohdalle osunut. Ja sikäli onkin hyvä muistaa ajat, joita he elivät läpi. Viime keväänä somessa kiersi osuva pointti. Isovanhempamme kävivät läpi sodan. Meitä on pyydetty pysymään kotona. Että vähän suhteellisuudentajua.
