Hae
Saran kotikolo

Kun lapsen ei pitäisi saada kaikkea, mutta itse tekisi mieli hankkia

Lapsen ei pitäisi saada kaikkea. Mielestäni tärkeä asia opettaa pienestä pitäen. Mutta kun itse tekisi mieli hankkia vaikka niin mitä? Olen vakaasti sitä mieltä, että lapsen ei todellakaan pidä saada aina jotain. Ei ole hyvä oppia siihen, että aina ostetaan ja aina tulee uutta tavaraa. Uskon muutenkin elämyksiin parhaina lahjoina, ja pääasiassa keksin siskontytöillekin aina lahjaksi jotakin hauskaa yhteistä tekemistä tavaralahjojen sijaan. Siitä jää ihania muistoja itsellenikin, ja olen todella onnellinen siitä, että olen saanut viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa ja rakennettua läheisen suhteen molempiin.

Oman lapsen kanssa olen ollut alusta asti aktiivinen menijä, ja olimme aikanaan (ah pre-korona elämä, miss you!) säännöllisesti liikkeellä kahviloissa, ravintoloissa, museoissa ja tapahtumissa. Vauva-aikana ystävien tapaaminen lounaan merkeissä oli vielä helppoa, kun parhaassa tapauksessa vauva nukkui läpi ruokailun. Tekeminen oli lähinnä itselleni mieluisaa ja oli ihanaa olla menossa vauvan kanssa kotona istumisen sijaan. Lapsen kasvaessa aloin miettiä tekemisiä enemmän yhteiseksi huviksi.

Synttärilahja 9v:lle: Harry Potter maraton kaikilla herkuilla ja yökyläily tädin luona, ihan kahdestaan!

 

Me teemme

retkiä, museovierailuja, kahvilareissuja… Vaikka korona on taas ikävästi kiihtynyt ja pitää miettiä minne tässä tilanteessa viitsii enää mennä, ehdimme loppukesän ja alkusyksyn aikana kierrellä muun muassa Luonnontieteellisessä museossa, Kansallismuseon Muumi-näyttelyssä ja Sealifessa sekä Tropicariossa. Kaikkiin näihin oli pääsymaksu, joten ilmaisesta tekemisestä ei ollut kyse, mutta maksoin kuitenkin elämyksestä enkä tavarasta. Sealifen museokaupasta mukaan kotiin lähti parin euron arvoinen muovinen merihevonen, ja Tropicariosta puolestaan vastaava käärme. Niitä on uitettu kylvyssä, mutta aika pian kotiin tuomisen jälkeen ne jäivät heitteille. Miksi siis ostin lapselle nuo lelut, kun ilmankin olisi pärjännyt? Koska tuntui, että hänen oli kiva saada jokin pieni muisto. Merihevosen viemistä kylpyyn odotettiin koko loppupäivä. Se oli hetkellistä hauskaa, mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Lisäksi lapsi on vielä niin pieni, ettei osaa varsinaisesti vaatia ”saamista”. Kun vietimme miehen kanssa kahdestaan päivää Porvoossa ja kävimme vanhan kaupungin ihanassa lelukaupassa, toin tuliaisiksi pari pikku tavaraa nukkekotiin. Niitä oli hauska valita, ja ne sopivat nukkekotiin hienosti. Mietin kuitenkin miten helppoa lapsi on totuttaa siihen, että aina voi odottaa saavansa jotain, vaikka lapsen ei pitäisi saada kaikkea.

Ostan koska se on kivaa

Minä rakastan leluja. On ollut ihanaa miettiä lapselle lahjoja ja kaikkea mahdollista ihanaa, millä hän voisi päästä leikkimään. Siksi keksin jatkuvasti uusia leluja, joita haluaisin hänelle antaa. On ollut lumoavaa seurata miten oma leikki kehittyy ja omat mielenkiinnon kohteet tulevat esiin. Meillä on aika klassinen tyttö siinä mielessä, että hän rakastaa nukkeja, pehmoleluja ja nukkekotileikkejä. Häntä ei ole niiden pariin erityisemmin ohjattu, vaan lelulaatikossa lojuneet kaksi omaa vanhaa nukkeani alkoivat jossain vaiheessa kiinnostaa. Nukke viedään eteiseen rattaisiin nukkumaan, sille kannetaan ruokapöytään oma lautanen ja lusikka ja sitä hoivataan kaikella mahdollisella hellyydellä. Samoin mökillä huomasin miten innoissaan hän näperteli nukkekodin parissa, ja hankin keväällä poikkeusolojen aikana oman nukkekodin meille kotiin. Rakentelemme lisäksi usein legoja ja luemme paljon kirjoja. Luojan kiitos kirjastoista, joista saa haettua vaihtelua lukemiseen. Olisipa vielä lelulainaamoita, jotka tarjoaisivat saman!

Ruokapöytä on usein täynnä jengiä

 

Olen yrittänyt seurata millaisista leluista ja tekemisestä hän kiinnostuu ja parhaani mukaan tukea sitä. Sikäli olen todella iloinen nukkeleikeistä, että ymmärrän niitä itse huomattavasti paremmin kuin autoratoja. Synttärilahjaksi hän saa uuden todella hienon nuken, jolle tulee sitten vielä jouluna perästä erilaisia hoitotarvikkeita ja vaihtovaatteita. Niitä on ollut aivan ihana hankkia, enkä malta odottaa, että saan nähdä hänen ilmeensä lahjaa avatessa. Siihen se lahjojen ostaminen ja tavaran antaminen perustuukin – lapsen kasvoilla paistavaan iloon. Kuka nyt ei haluaisi ilahduttaa?

Mutta entä sitten, kun ilo ei ole enää aitoa, vaan on oppinut vaativaksi ja pahimmillaan purkautuu ulos pettymyksenä kun saatu tavara onkin vääränlainen? Kun on opittu vaatimaan, haluamaan ja saamaan liikaa, eikä mikään tunnu enää miltään? Kun huone täyttyy tavarasta, jolla ei ole mitään tunnearvoa, jolla ei koskaan leikitä ja jonka katoamista ei edes huomaisi? Kun lapsen ei pitäisi saada kaikkea, mutta itse tekisi mieli hankkia?

Vähällä pärjää parhaiten

Tässä myös pätee vanha sääntö, että vähemmän on enemmän. Meille riittää tälläkin hetkellä ne muutamat lelut, joilla lapsi pääsääntöisesti leikkii. Nyt meille riittäisi nukkekoti ja siellä asuvat pikkuotukset, yksi nukke, legot, tietyt kirjat ja unilelut. Ei muita juuri käytetä. Välillä hyllystä kaivetaan muita lelulaatikoita ja sieltä esiin palikoita, palapelin palasia tai puinen kahvinkeitin. Ne ovat olleet ihan hauska lisä. Mutta pääasiassa lelulaatikot ovat aika tyhjillään.

Olen itse sen verran järjestelijäfriikki, että yritän pitää ne muutamat lelut omissa laatikoissaan enkä kestä ajatusta, että joka paikka pursuisi tavaraa. Palapeli yhdessä, legot yhdessä ja pinottavat purkit yhdessä. Lattialla oleva isompi lelulaatikko on varattu nukkea ja sen (tulevia) tarvikkeita varten. Kun leluja kertyy lisää, vanhoista voi hankkiutua eroon. Turha säilyttää sellaisia, joita ei ikinä käytetä ja etenkin sellaisia, joista on kasvettu ohi. Kun leluja on vain vähän, leikki on keskittyneempää ja luovempaa. Etenkin nukkekoti on varsinainen aarreaitta, jossa mielikuvitusta saa käyttää. Sitä on myös helppo jatkaa esimerkiksi uusilla kalusteilla, jolloin leikki kehittyy eteenpäin lapsen kasvaessa. Nyt minimalismi on valttia, jotta kädet eivät vain huido liian ahdasta sisustusta nurin. Tuon ikäiselle riittää, että on se yksi tuoli tai sänky jolle yhtä pupua asettelee.

Korona asettaa elämälle nyt rajoitteita, mutta tulevaisuudessa meillä on varma tavoite antaa kasvavassa määrin myös omalle lapselle tekemislahjoja. Se ei tarkoita, ettei hänelle ikinä hankittaisi leluja tai annettaisi mitään ihan vain antamisen ilosta. Tavoite kuitenkin on, ettei saamisesta ja ostamisesta tule itseisarvoa, vaan saatu tavara todella merkitsee jotain. Kuten se synttärilahjaksi tuleva nukke, jonka uskon olevan todella mieluinen. Käytin paljon aikaa löytääkseni todella hyvän nuken, joka kestää aikaa ja olisi ainutlaatuinen.

 

Lapsi ei tarvitse uusia leluja, mutta minä tarvitsen!

Se on nimittäin yksi syy, miksi haluaisi itse hankkia lisää. Kaipaan vaihtelua. En jaksa pyöritellä käsissä niitä samoja Sylvanian Families – hahmoja, pukea niille samoja pöksyjä ja rakentaa joka päivä legoista maatilaa. Pienen lapsen kanssa joutuu hillitsemään lähinnä itseään pikemmin kuin lasta. Uskon, että se helpottaa kun lapsi leikkii enemmän itse. Eipä siinä vaiheessa ole niin väliä vaikka riisuisi ja pukisi leluja tuntikausia putkeen. Mutta kun tässä vaiheessa hän riisuu, ja minä minuutin välein puen, antaisin välillä käteen todella mielelläni uuden lelun, jonka ihmettelyyn menisi aikaa. Kun tällä hetkellä ne muut menemiset ovat aika rajallisia. Ulkoilemme kyllä paljon, mutta ei voi kieltää etteikö sekin olisi ollut helpompaa kesäaikaan.

Nukkekotiin olisi hauska kerätä tarvikkeita, hyllyt täyttää uusilla kirjoilla ja kaappeihin hankkia toinen toistaan ihanampia vaatteita. Fakta kuitenkin on, että liikoja vaatteita ei ehdi käyttää, kirjoista luetaan jatkuvasti niitä samoja suosikkeja ja liika tavara hukuttaa alleen myös ne hyvät lelut, joilla aidosti haluttaisiin leikkiä. Pistän siis aika surutta eteenpäin ne lelut, joilla ei ikinä leikitä.

Samat lelut jaksaa kiinnostaa

Lapsi haluaa toistoja, rutiineja ja tuttuja juttuja, minä haluan sitä uutta ja erilaista. Minä olen se, jonka päässä on tarve uuden hankkimisesta, ja minulta se siirtyy todella helposti myös lapselle, jos aina lelukaupan ohi kulkiessa mukaan tarttuu uusi tavara. Siltä haluan välttyä. Sen sijaan haluan tuoda iloa,  mitä seuraa teatteri-illan, elokuviin menon tai konsertin odottamisesta. Päivästä huvipuistossa tai retkestä metsään kaverin kanssa. Se ei poista iloa, mitä joululahjan avaaminen voi myös antaa. Mutta ne kaksi voivat myös kuulua yhteen. Voi avata paketin, jonka sisältä saa ”lahjakortin” ja lupauksen tulevasta. Sellainen lahja jatkuu vielä juhlapäivän jälkeen.

Kavereiden luona ja mökillä saa vaihtelua omiin leluihin, minäkin, ja kun jokin leikkivaihe menee ohi, sitten voi keskittyä leluihin sen uuden vaiheen ympärille ja hankkiutua vanhoista eroon. Niin kauan kuin nuket kiinnostavat, hankin mielelläni tarvikkeita nukella leikkimiseen, kuten tuttipullon ja vaihtovaatteet. Jos ja kun nukkevaihe menee ohi ja kiinnostus siirtyy vaikka lautapeleihin, sitten voidaan etsiä erilaisia kiinnostavia lautapelejä. Lapsi osaa kyllä kertoa hyvin pienestä pitäen mikä häntä itseään aidosti innostaa. Ja se on ollut vanhemmuuden hienoimpia puolia, seurata millainen persoona meillä kasvaa ja mistä hän on kiinnostunut. Ja se mielikuvitus! Teen kaikkeni sen eteen, että mielikuvitus ja luovuus saavat aina vain kukoistaa. Siksipä hillitsen itseni, ihailen ja ideoin, ja annan lapsen kuvitella mahdollisimman paljon.

 

Lue myös

Miksi jouluvauva on ihan paras

Äitienpäivä vai äiti joka päivä?

Viikko keskellä korona-arkea

Meidän viikko

 

 

 

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi

Facebook

Parhaat ruokablogit 

4 kommenttia

  1. Elluriina kirjoitti:

    Trust me, ne tulevat vielä haluamaan myös leluja, joita ei ole kiva ostaa. Koska niitä tauhkaleluja on kaupat täynnä, pakattuna iloisiin paketteihin, 100% muovia käärittynä muoviin, pahimmillaan lisätekstillä ”Kerää koko sarja”. Näitä mainostetaan ja näitä on kavereilla, eikä auta vaikka sanot, ettet usko, että glitterlimaa kakkaavasta yksisarvisesta ei ole iloa pitkäksi aikaa. Tai että serkullasi oli myös tuo oppiva robottikoira, mutta se ei koskaan oppinut mitään temppuja ja hajosi viikon päästä.

    Järkevälle, kehittävälle lelutoiveelle on vaikea sanoa ei, mutta sekin onnistuu lykkäämällä. (Hankin sen sitten synttäriksi, nimppariksi, jouluksi, reippauspalkinnoksi jne. ).

    • sarankotikolo kirjoitti:

      Ääh apua, eih!🙈 Ne muovikrääsät on kyllä ihan karseita. Sitä just pelkään että aikanaan tulee tää kavereillakin on – peruste, ja sillon ei kelpaa se uniikki upea lelu, vaan on oltava nimenomaan muovikrääsäversio. Pitää opettaa sopeutumaan niihin elämyslahjoihin. Ja just noin, ”toivo sit Joulupukilta/mummolta lahjaksi jne” .
      Ja voi elämtoivon todella ettei glitterlimaa kakkaavia yksisarvisia todella ole😂 Nuken kanssa mulla oli jo peruste että se ei toimi paristoilla, se ei kakkaa, itke, syö tai pidä niin mitään ääntä, kaiken sen voi kuvitella. Älytön idea, miksi leikkinukenkin pitäisi oikeasti puklata ja parkua?!

  2. Elluriina kirjoitti:

    https://lekmer.fi/poopsie-slime-surprise-unicorn/p/101125

    Huomaa myös keräilyaspekti, paketissa on satunnainen hahmo, joita on 4 erilaista. Tämä on niin karmiva esimerkki hirveästä lelusta, ettei tätä pystyisi keksimään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *