Äitienpäivä vai äiti joka päivä?

Kaipasin lasta vuosia ennen kuin lapsen sain. Pikkutyttönä leikkiessäni nukeilla, teini-ikäisenä varovaisesti tuttujen vauvoja ihaillessa, nuorena aikuisena lapsenhoitokeikkaa tehdessäni ja myöhemmin etenkin siskoni kahden mahtavan lapsen kasvua seuratessani. Kaipasin lasta, mutta äitienpäivä ei kuitenkaan ollut minulle mikään surun tai haikeuden päivä. Silloin olen muistanut omaa äitiäni ja mummoani. Se omanlaisensa suru ja haikeus kuului pikemmin niihin muihin päiviin.

Äitienpäivä ja äidin päivä

Vaikka tätinä oleminen on elämäni upeimpia juttuja ja tiedostin kyllä että siinä hommassa saan todellakin ne parhaat kermat kakun päältä, usein on ollut myös ikävä. Ikävä niitä lapsia ja yhteisiä kokemuksia, joista jään heidän kanssaan paitsi, vaikka olemmekin saaneet viettää paljon aikaa yhdessä. Ne hetket elämässä, jotka kuuluvat perheelle itselleen. Ikävöin sitä kaikkea vuosien ajan tietämättä kuitenkaan täysin mitä ikävöidä. Kun kaksi vuotta sitten olin raskaana eikä raskaudesta oltu vielä kerrottu kenellekään, myhäilin varovaisen toiveikkaana äitienpäivän keskellä ja mietin, josko vuoden päästä minäkin pääsisin sitä viettämään.

Eilen vietin toista äitienpäivääni, ja meidän perheellämme oli oikein mukava päivä. Sain naperolta isin kanssa yhteistyössä tehdyn kortin, tosin kysyessäni saanko sen tyyppi totesi vain ”ei” ja piti kortin itsellään. Kunnes päiväunien aikana anastin sen! Hyvää ruokaa, ulkoilua, illalla sauna. Perusjuttuja. Ihan samalla tavalla juoksin potalta karkuun yrittävää lasta kiinni tai puin hänelle ulkona kymmenettä kertaa maahan lentäviä lapasia takaisin.

Jokapäiväistä elämää

Meinaankin tällä, ettei äitienpäivä ole nytkään erityinen juhlan aihe, jos ei aiemmin haikeudenkaan. En minä kaivannut lasta erityisesti tuomaan aamiaista sänkyyn tai poimimaan kukkia, vaikka toki sellainen mieltä ilahduttaisi. Minä kaipasin ihan sitä joka päiväistä elämää yhdessä lapsen kanssa. Yhteisiä pihaleikkejä, ruokailuja, lauluja ja satuja. Pieniä lapsen käsivarsia kaulani ympärillä ja sanaa ”äiti” hänen suustaan. Asioita, joita en edes osannut kaivata.

En voi väittää odottaneeni tappelua pukemisen kanssa tai lattialle lentäviä ruokalautasia, mutta ne kuuluvat asiaan ja osaltaan kertovat siitä kuka lapseni on. Hän on tomera, vauhdikas, innokas, rakastava ja hellä. Hän opettelee mielellään uutta ja ottaa apua vastaan, paitsi syödessä. Hänellä on pilkettä silmäkulmassa ja hän rakastaa pelleilyä. Hän tykkää juoksennella napataariaisena ja heittääntyy veltoksi huutaen, kun pitäisi pukea päälle. Kun ruoka ei kiinnosta, se heitetään lattialle ja se vaan on aina hauskaa, vaikka itselläni pettäisi hermo aivan tyystin. Hän on herättyään herkällä tuulella ja tarvitsee hieman aikaa, ennen kuin eroaa unipupustaan. Hän jaksaisi selata kirjoja loputtomiin ja kiinnostuu sivuilla mitä pienimmistä yksityiskohdista.

Olen viettänyt nyt kaksi äitienpäivää, mutta ollut äiti yhden vuoden, viisi kuukautta ja neljä päivää. Olen äiti joka päivä, ja se on ollut minun unelmani. Tämä lapsi kulkee mukanani ja saan kokea hänen kanssaan kaikki ne perheen sisäiset hetket, aamuiset köllöttelyt (ehkä tulevaisuudessa?), yhteiset lomat ja harrastukset. Äitienpäivä on mukava syy lisätä vähän juhlaa arkeen, mutta en minä kaipaa lahjoja tai erityishuomiota, paitsi sen kortin! En koe, että tarvitsisin kiitosta koska olen äiti. Minä olen kiitollinen joka päivä siitä, että olen äiti. Tai ainakin sen jälkeen kun puuromöhnä on siivottu lattialta ja lapsen naamasta.