Mitä oli meneillään neljä, kolme, kaksi vuotta sitten?

On hauska miten iPadi heittää näytille välillä vanhoja kuvia. ”Tällä viikolla kaksi vuotta sitten” ja niin edespäin. Siitä tulee mieleen hyviä muistoja ja samalla aina ihmettelee että miten siitä voi olla jo noin kauan!

Tässä nyt muutamia helmiä omasta kuvavirrasta vuosien varrelta suurin piirtein näihin samoihin aikoihin syksyllä.

Kuusi, Viisi, neljä, kolme, kaksi vuotta sitten

Kuusi vuotta sitten

Tämä pieni karvapallo? Vime aikoina on ollut kova ikävä. Kesälläkin menetys tuntui, mutta varsinkin nyt kotona arjen keskellä on sellainen kolo. Kun 13 vuotta on koira, on todella omituista olla yhtäkkiä ilman. Osaan kyllä myös nähdä helppouden nyt siinä, ettei tarvitse huolehtia lenkityksistä tai aikatauluista koiran ehdoilla, mutta loppujen lopuksi ei se ole mikään iso juttu. Siinähän se meniihan muiden rutiinien ohella.

Tämä oli aikaa, kun koira kulki helposti matkassa mukana minne vain. Kun kävimme yhdessä juoksulenkeillä ja köllöttelimme vierekkäin sohvalla. Se oli vielä nuori, aktiivinen, vauhdikas ja villi. Jaksoi leikkiä loputtomasti ja rakasti käpyjen heittelyä. Vilho seurasi minun perässäni joka paikkaan. Ja meillä on sitä kova ikävä. Vaikea vieläkään käsittää, että Vilho on tosiaan poissa.

Viisi vuotta sitten

Vanhemman siskontytön kanssa leffailta Tatun ja Patun merkeissä. Kävimme aika paljon leffassa aikanaan. Mietin miksei viime vuosina sitä ole tullut tehtyä. Eikö ole ollut sellaisia leffoja tarjolla? Oliko se vain koronan takia? Varmaan molempia. Kotona on jokunen leffailta yhdessä pidetty, tämän saman tyypin kanssa katsottiin muun muassa vihdoin kaikki Potterit. Mulan oli tarkoitus viedä katsomaan, mutta sehän meni suoraan tv-tarjontaan. Nyt kun leffaan taas pääsee ja siellä onkin ollut ihana käydä, pitää ehdottomasti viedä nuo naperot myös!

Neljä vuotta sitten

Kuva miehen vanhempien parvekkeelta. Asuimme siellä joitakin viikkoja ennen kuin pääsimme muuttamaan nykyiseen kotiin. Ja täälläkin ehditty jo useampi vuosi asua. Tarkoitus olisi muuttaa, kun saisi hommaa vähän käyntiin.

Kolme vuotta sitten

Ja sitten, se vuosi mikä mullisti meidän koko elämän. Alkoi tällaisena mahassa köllivänä salaisuutena, joka kesän mittaan paljastui myös muille. Tässä on kuva rakenneultrasta, jossa tyyppi heilui peukku suussa. Meidän vauva. Emme halunneet tietää sukupuolta. Nyt ajateltuna tuntuu muutenkin jännältä ajatus, että sen olisi tiennyt etukäteen. Olisiko suhtautuminen muuttunut? No ei. Vauva mikä vauva. Mitään en olisi tehnyt toisin. Mutta jestas, että oli vaikeaa osottaa tämän tyypin saamista syliin. Elämäni pisimmät yhdeksän kuukautta!

Kaksi vuotta sitten

Miten hää oli joskus noin pieni! Mikä nappula. Siinä me junassa lemmikkivaunussa matkalla mökille. Koirakin siellä lattialla omassa kassissaan. Ison lemmikin paikalla oli super kätevää matkustaa, kun naperolle riitti hyvin tilaa möyrytä ja leikkiä.

Vuosi sitten

Viime syksynä kaverin ja kummipojan kanssa syysretkellä. Olipas sillon vielä lämmintä verrattuna tämän vuoden syyskuuhun! Lapset juoksentelivat, kiipeilivät puunrunkojen yli ja tietysti odottivat eväitä. Syksyinen metsä on aivan ihana paikka olla. Etenkin näin kaupunkioloissa, kun ei ole hirvikärpäsiä kiusana. Tämä on itse asiassa yksi mun suosikkejani meidän yhteiskuvista. Jotenkin välittyy niin oikein se mistä meissä on kyse.

Tässä ja nyt ❤️

Mietitäänpäs. Työ mikä innostaa ja motivoi, minkä aloitan innoissani joka päivä ja jossa on aika lailla rajattomat mahdollisuudet. Teen just sitä mitä haluan. Voiko uraltaan parempaa toivoa?

Tuo lapsi. Elämä ei voi pyöriä vain lapsen ympärillä, mutta lapsen myötä niin moni asia loksahti vaan kohdalleen. Osaan ihan eri tavalla nauttia myös kaikesta muusta – liikunnasta, omasta ajasta yksin, töistä… Ja sitten oon saanut aikaan tuollaisen pienen ihmeen, joka on niin paljon parempi, upeampi ja fiksumpi tapaus kuin itse ikinä voisin olla. Lapsi toi sen tasapainon, rauhan ja tunteen siitä, että elämä on tässä ja nyt. Just niin kuin pitääkin.

Täydellistä se ei ole. Ehei. Ja sen verran palikoita on pyöritettävänä, että esimerkiksi parisuhde jää aika heitteille. Mutta toisaalta, se on myös vakaa. Luotan siihen, että se kyllä on ja pysyy, ja sekin on aika upea tunne. Mutta kyllä, meidän pitää ottaa kahdenkeskistä aikaa jatkossa vaikka väkisin.

Jos olisi tiennyt silloin viisi vuotta sitten, että kaikki tämä on vielä edessä, olisi moni asia mennyt helpommin. Moni kipu jäänyt pois. Enää niitä ei voi katua, koska ne ovat tuoneet tähän, ja voi että nyt osaan tätä arvostaa!

Joten ehkä sanoisin, että luotetaan tulevaisuuteen. Sillä on kyllä mahdollisuus antaa kaikki ne mitä toivot – ja ennen kaikkea mitä oikeasti tarvitset.