Saako lapsen kanssa olla kaveri?

Asiasta kuulee mielipiteitä suuntaan jos toiseen – onko hyvä asettua lapsen kanssa kaveritasolla vai pitäisikö sittenkin aina säilyttää se vanhemman ja lapsen välinen ero ja olla läsnä auktoriteettina. Siis  saako lapsen kanssa olla kaveri vai onko siitä haittaa?

Itse ainakin myönnän ihan ensimmäisenä, että tuo kaksivuotias napero on minulle paitsi elämäni tärkein ihminen ja pakahduttavan rakas tytär, myös kaveri. Ja se on linjaus, joka on tullut luonnostaan ja jota olen tavoitellut ihan tarkoituksella. Katselin nuoruuteni (ja okei uppoaa se täysillä edelleen) lumoutuneena Gilmoren tyttöjä ja haaveilin samanlaisesta äiti-tytär suhteesta oman lapsen kanssa. En sitä teiniäitiyspuolta, mutta kaverillisia välejä, jolloin puhutaan vapaasti kaikesta ja vietetään aikaa yhdessä kuin parhaat kaverit. Tiedostan myös, ettei todellisuudessa ihan vastaavaa voi olla.

Miksi?

Vanhempi ja lapsi ovat aina vanhempi ja lapsi. Voisin kuvitella, että hengaamalla kuin parhaat kaverukset lapsi joutuu kasvamaan vailla tarpeellista auktoriteettia ja rajojen vetäjää, mikä taas tekee lapsuudesta epävarmaa. Itse uskon vahvasti siihen, että rajat ovat yhtä tärkeässä osassa kasvatusta kuin rakkaus, eikä toinen toimi täydellisesti ilman toista.

Joten kyllä,

meillä komennetaan ja komennetaan kunnolla. Meillä on sääntöjä. Mutta meillä myös keskustellaan. Meillä kysytään lapsen mielipidettä ja annetaan vapautta valita. Ja se tärkein, meillä vietetään aikaa yhdessä. Syöden, peseytyen, pukien ja satuja lukien ihan normaalien lapsen hoitamiseen liittyvien asioiden puitteissa, mutta myös monissa muissa jutuissa. Sellaisissa, joihin voisin yhtä hyvin mennä kaverini kanssa. Kahden vuoden ikä rajoittaa vielä jotain, mutta tämä napero on ollut esimerkiksi loistava kahvilakaveri ensi kuukausistaan saakka. Asiaan varmasti vaikuttaa myös se että olemme olleet aina paljon kahdestaan. Mukana on myös muita läheisiä, mutta olemme olleet olleet koko ajan aika tiivis kaksikko ja minulle on ollut itsestään selvää, että lapsi kulkee mukanani. Enkä ole pitänyt lasta rajoittavana tekijänä, minkä takia olisi pitänyt istua vain kotona. Olemme olleet aika paljon menossa hänen koko ikänsä, ennen kuin päiväkodin ja työarjen keskellä arki vähän rauhoitti ja aikaa alettiin viettämään enemmän kotona. Toki koronallakin asiassa iso osuus.

Tämä kaveripuoli on tullut hyvin esiin juuri tällä viikolla, kun olemme olleet kahdestaan kotona. Emme ole nähneet muita kavereita tai sukulaisia, vaan olleet tosiaan ihan kahdestaan. Minä olen se aikuinen, joka pistää ruuat pöytään ja lapsen nukkumaan ja pidän huolta siitä, että lapsi pysyy kunnossa. Mutta muuten me vaan hengaamme yhdessä, ja olo on rento kuin kaverin kanssa olisi. Välillä selaan itse nettilehtiä ja tyyppi leikkii omiaan. Ja sitten leikimme yhdessä. Myönnettäköön, etten samanikäisten kaverien kanssa leiki ihan samoja juttuja enää, mutta yllättävän koukuttavaa se nukkekodin järjestely on edelleen.

Saako lapsen kanssa olla kaveri?

Meillä on tänään leffailta. Eilen kävimme Sea Lifessa ja hengasimme vielä Lintsillä. Sitä ennen köllötimme vierekkäin sohvalla, kuuntelimme sadetta ja juttelimme. Se on se paras juttu. Jutteleminen. Siis puolin ja toisin lentelevät kysymykset, mielipiteiden vaihto ja asioiden miettiminen ääneen. Tässä on sellainen minusta syntynyt tyyppi, jonka pää on aivan mieletön ja jutut hulvattomia. Siis tässä on ihminen kenen kanssa todella haluan viettää aikaa ja joka on ykkösvalinta mukaan niin moniin juttuihin, että kyllä tässä kaveruudesta voi ilman muuta puhua.

Lapselle tulee jatkuvasti eteen uusia kokemuksia ja asioita. Se into tarttuu itseenikin, ja tekee elämästä monin tavoin maagisempaa. Se tuo energiaa ja kasvattaa odotuksia. Olen myös aina ollut ihminen, joka haluaa olla yksin. Tarvitsee paljon aikaa yksin. Aina se ei ole mahdollista, ei parisuhteessa, lapsiperhearjessa, koronan keskellä. Mutta nykyään lapsen kanssa vietetty aika ja yhteinen tekeminen lataa akkuja yksinoloa paremmin. Ja välillä on onneksi myös se hetki yksin. Aina ei huvita lääkärileikit, muovailuvaha tai edes hiekkakakut. Sikäli onkin ihanaa kun lapsi kasvaa ja leikkii mielellään myös yksin. Välillä on syyllinen olo, jos en koko ajan leiki tai ole mukana. Ja sitten kuuntelen hänen höpinöitään ja vilkaisen ovensuusta miten mielikuvitus laukkaa ja saa aikaan mitä upeimpia ideoita, joita itse en olisi tullut ajatelleeksi. Tylsyys on myös hyvä tunne.

elinikäinen ystävyys

Ei meistä mitään Gilmoren tyttöjä ole tulossa. Minä olen äiti, enkä mitään muuta haluaisi ollakaan. Minä olen kuitenkin äiti, jota lapsi voi pitää myös kaverinaan. Ihmisenä, jonka kanssa haluaa viettää aikaa. Jota pytää mukaan elokuviin ja ravintolaan syömään. Kenen kanssa röhnöttää sohvalla viettämässä laiskaa leffailtaa. Käy yhdessä lenkillä ja matkustelee maailmalla. Ja juttelee elämästä, asioista. Toivon, että asettamalla rajoja ja pitämällä kasvatuksessa myös tiukkaa puolta mukana, olen lapselle pysyvä ja varma. Se ihminen, jolle voi kertoa mitä tahansa ilman pelkoa siitä, että katoan. Ei kaikkea tarvitse kertoa. Mutta voi kertoa. Sen näkymättömän vanhempi-lapsi muurin haluan pitää poissa.

Lapsen kasvaessa lisämahdollisuuksia tekemiselle tulee vaan lisää ja lisää. Tarkoitus olisi mennä tässä joskus elokuviin ja teatteriin, kun tuo perhanan tauti nyt vähän asettuisi. Mennä viettämään tyttöjen iltaa ja olla hotellissa yötä. Oma lapsi on kuin kotona oleva valmiin paketin kaveri – sellainen kenen kaikkia puolia rakastaa täysillä. Odotan mielenkiinnolla millaisia omia kavereita hänelle alkaa tässä tulla. Mitä omien kavereiden kanssa tehdään. Heillä voi olla ihan omat juttunsa. Ihan kuten meilläkin. Minä olen tässä pysyvästi, enkä mene minnekään.

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?