Minä olen tyyppi, joka oppi harrastamaan liikuntaa vasta aikuisena. Ja ennen kaikkea, opin rakastamaan liikuntaa vasta aikuisena. Mikä motivoi liikkumaan kerrasta toiseen ja miten opin aidosti rakastamaan liikuntaa?

Epäurheilullinen lapsi

Olen kasvanut maaseudulla isossa omakotitalossa ja viettänyt paljon aikaa pihalla, lähimetsissä ja oman kylän ympäristössä pienestä pitäen. Myös mökkeily on aina kuulunut elämääni. Luonto ja ulkoilu ovat siis olleet läsnä ja tärkeitä koko ikäni.

En kuitenkaan lapsena harrastanut liikuntalajeja, paitsi ratsastusta. En ole ikinä tykännyt pallopeleistä, vihasin luistelua ja hiihtäminenkin oli vähän niin ja näin. Uskon, että lapsena tärkeintä on olla aktiivinen. Leikkiä, juosta, touhuta ulkona. Ei siinä tarvitse miettiä käveltyjä askelia tai syketasoa. Mutta, lapsen on äärimmäisen tärkeää liikkua. Liike on lapselle tavallista ja normaalia, itsestäänselvyys, joka tulee leikin ohessa. Juokseminen on lapselle luontainen tapa liikkua ja juoksentelu pallon perässä, ulkona sinne sun tänne tai hippaleikki kaverin kanssa ovat juuri sitä liikuntaa, jota lapsi arkeen tarvitsee. Ja kuitenkin se on ennen kaikkea leikkimistä, hauskaa, jossa liikunta on sivutuotteena ja suurena etuna.

Itse olen ollut lapsi, joka on rakastanut telkkaria, elokuvia ja lukemista. Myös yhtä lailla omia leikkejäni ja pihalla touhuamista. En kuitenkaan ollut sellainen lapsi, jota voisi kutsua aktiiviseksi. Pikemminkin olin pitkään hyvin mukavuudenhaluinen, eikä liikkumisen valitseminen ollut tapani toimia. Totta kai pihaleikeissä juostiin, narua hypittiin ja omilla pyörillä pyöräiltiin ympäriinsä, mutta kokonaistilannetta se ei muuttanut. Tunsin olevani melko kömpelö ja pelkäsin muun muassa kuperkeikan tekemistä. Pelkäsin myös kaatumista luistimilla ja lasketellessa – sama tunne on oikeastaan vieläkin.

Viihdyin hevostallilla ratsastuksen ja oman hoitohevosen parissa, mutta voimakkain heppahulluus alkoi yläasteiässä mennä ohi. Nyt siirrän sitä intoa eteenpäin, ja olen alkanut innostua enemmän taas itsekin! Paljon kuulee, että se mikä motivoi liikkumaan tulee myös lasten harrastusten seuraamisesta.

Jumppaajaksi

Taisin olla 14, kun aloin käydä äitini mukana jumpissa. Oli spinningiä ja circuit-treeniä. Ensimmäistä kertaa aloin löytää liikkumisen nautintoa. Sitä hyvää oloa, mitä tulee kunnon hikoilusta ja voimien käytöstä. Olo jumppatunnin jälkeen oli loistava. Siinä myös tutustui paremmin omaan muuttuvaan kehoon. Sai tunnustelua miten keho taipuu ja missä on eniten voimaa. Tiedostin myös turhan tarkkaan, että liikunta kuluttaa kaloreita. Tai ne olivat iso osa sitä, mikä motivoi liikkumaan teini-iän keskellä.

Kun säännöllinen ratsastusharrastus jäi, jumppien määrä lisääntyi. Mukaan tuli aikanaan lisää ryhmäliikuntaa, kuten Les Millsin Bodupumpia, ja lukioiässä kuntosalia. Yläasteen loppuvaiheessa kävin läpi aika rankan näännyttämiskuurin, jossa painoni tippui siihen pisteeseen, että luut paistoivat läpi. Oli päiviä, kun söin pelkän omenan, mutta jumppaan oli kuitenkin mentävä. Liikunta oli pelkkää suoritusta, energian kulutusta.

Lukion aloitettuani olin pulassa. Olin jatkuvasti vihainen. En jaksanut kävellä koulurakennuksen ylimpään kerrokseen ja aloin vähitellen aidosti ymmärtää, ettei niin voinut jatkua. Ruuan määrä lisääntyi ja liikuntaan alkoi piisata energiaa. Abikevät oli oikeastaan aikamoista kukoistuksen aikaa. Liikuin paljon, osin suorittaakseni mutta myös nautinnosta. Oli ihanaa käydä aamuisin pitkillä kävelyillä perheen beaglen kanssa ja ihailla kesäistä Lappeenrannan satamaa. Toisaalta, pelkkä jumppaan meno ei riittänyt, vaan tunnin treeniin piti lisätä myös muun muassa 100 vatsarutistusta, punnerrusta ja mitä lie.

Vuosi ulkomailla

Kun lukion jälkeen muutin vuodeksi Yhdysvaltoihin, yritin aluksi pitää treenistä kiinni. Kävin juoksemassa ja joogassa. Wisconsinissa pikkukaupungin ulkopuolella ei ollut katuvaloja, ja joogasalille ajoi melkein tunnin suuntaansa. Syksyn tullessa liikunta alkoi vaan jäädä. Olin aupairina 8- ja 10-vuotiaille tytöille, ja minulla oli päivisin koulun ajan vapaata. Illalla työt loppuivat usein vasta klo 20 aikaan, ja aamulla piti herätä kuudelta hoitamaan tytöt kouluun.

Nyt on helppo ajatella, että olisihan siinä päivisin ehtinyt urheilla. Kyllä minä yritinkin. Taustalla oli monta tekijää, kuten yksinolo vieraassa maassa ja halu viettää aikaa uusien kavereiden kanssa. Totta kai mieluummin lähdin muiden kanssa ostarille kuin yksin juoksemaan. Kun vuosi elämästä kului vähän kuin lomalla, toisin sanoen koko ajan herkutellen ”koska täällä on kaikkea uutta ja jännää ja erilaista maisteltavaa”, paino nousi. Juokseminen oli raskaampaa ja liikunnan jäädessä sivurooliin sen pariin oli koko ajan vain vaikeampi palata. Vähitellen ajatukset siirtyivät kotiin palaamiseen, siihen, että kotona syön sitten terveellisesti ja alan taas urheilla.

Uusi arki kotona

Asuin Suomeen palattuani vielä vanhemmilla vajaan vuoden. Kävin jumpissa, mutta puhtaasti suoritusmielessä. Olin totta puhuen aika hukassa kehoni kanssa. En tuntenut olevani sinut itseni kanssa, enkä löytänyt tasapainoa mihinkään.

Muutin Helsinkiin kimppakämppään ollessani 19-vuotias, ja asuin seuraavan vuoden kämppisten kanssa. Useamman vuoden viikonloppuihin kuului juhliminen, ja täytyy sanoa, että ne olivat hauskoja aikoja. Ei ikinä enää, mutta se kuului siihen ikään. Huomio oli ihan muissa asioissa kuin liikunnassa, ja vaikka ryhmäliikuntatunnit siinä sivussa olivatkin mukana, se mikä motivoi liikkumaan oli suorituskeskeistä. Ainahan se hyvältä tuntui kun oli treenannut, mutta kyse oli paljolti myös tarpeesta polttaa ne kalorit.

Noina vuosina aloin myös selkeästi huomata, ettei kaikki ole hyvin. Toki elämäntavat olivat mitä olivat, mutta eivätkö ne kaikilla parikymppisillä ole? Tein vuorotyötä ja aloin opiskella, viikonloppuisin biletettiin ja käytiin viikolla porukalla jumppaamassa. Olin todella väsynyt. Tai ei, väsymys ei edes kata sitä. Olin lopen uupunut. Mietin, miksi muut jaksavat, kun minä en. Aamuisin sängystä nouseminen oli asia, mikä sai itkemään. Haaveilin mahdollisuudesta vain maata peiton alla ja nukkua. Nukkua. Nukkua. Mikään määrä unta ei riittänyt. Välillä meni viikko, että vain makasin siellä sängyssä, ja sitten jaksoi vähän aikaa pusertaa eteenpäin. Ja sama toistui vuosien ajan.

Seinä tuli vastaan

Muistan edelleen sen aamun, kun en päässyt sängystä ylös. Jatkoin vain nukkumista. Kun lopulta katsoin kelloa, se oli puoli 5 iltapäivällä. Säikähdin pahemman kerran. Viimeistään silloin tajusin, että minussa on jokin vialla. Kaverini olivat jo pitkään sanoneet, että tarvitsen ihmeen paljon unta. Kämppiksenä ja yhdessä matkustellessa sitä huomaa toisen tavoista paljon.

Avun löytäminen ei ollut helppoa, mutta kun vihdoin päädyin oikealle lääkärille, asiat alkoivat järjestyä. Minulla oli diagnosoitu kilpirauhasen vajaatoiminta jo lukioikäisenä, mutta lääkitys ei ollut ikinä muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan. Vuosien aikana tilanne vain paheni. En uskalla edes kuvitella missä olisin nykyään, jos en olisi tuolloin saanut apua.

Ruokavaliomuutosten, oikean lääkityksen ja ohjatun elämäntapojen parantamisen myötä aloin vihdoin herätä eloon. Yhtäkkiä minulla oli energiaa, jaksoin herätä aamulla ja sopia tapaamisia koulupäivän jälkeen. Aiemmin ajatus siitä, että koko päivä olisi menoja, oli suunnattoman ahdistava. Nyt jaksoin aamulla joogaan, siitä suoraan yliopistolle, luentojen jälkeen kaverin kanssa kahville ja vielä tyytyväisenä kotiin. Tutustuin itseeni ja omiin kykyihini uudelleen. Jouduin muuttamaan käsitystä itsestäni. En ollutkaan laiska ja saamaton, minä olin sairas. Voitteko kuvitella, millainen vapauden tunne tuosta ymmärryksestä seurasi?

Kasvua ja kehittymistä

Vaikka energiaa liikkumiseen jatkossa piisasi, ei tie tänne ollut vielä kuitenkaan helppo. Liikunta oli aidosti nautintoa, mutta suhtauduin siihen myös velvollisuutena, suorituksena, joka piti saada hoidettua. En niinkään kuunnellut kehoani ja sen tarpeita, kuin pään sisäistä ääntä, joka käski liikkua. Maanantaina salille, tiistaina joogaan, keskiviikkona lenkille, torstaina Bodypumppiin, perjantaina spinningiin, lauantaina joogaan, sunnuntaina vapaa. Näin jatkui pitkään. Siitä seurasi hyvää oloa, mutta poljin paikallani. Nostelin painoja rutiinilla ja tavan vuoksi, jaksoin tai en. Vedin spinningiä, kun olisi pitänyt korkeintaan venytellä, palautella ja kävellä.

Kun useampi vuosi sitten sairastuin kaksi kertaa keuhkokuumeeseen, kuntoutuminen otti aikansa. Aluksi ihan kävely ja seisominen veivät voimat. Jos yritti juosta, lenkki tuntui kuin olisi juossut liisterissä, ja palautuminen ei päässyt alkuun ollenkaan. Pelastukseksi koitui kesä. Loma, lepo, mökkeily. Lämpö helli kärsineitä keuhkoja ja antoi lisää voimia. Vähitellen aloin taas jaksaa.

Jos sairastumisesta jotain hyvää pitää hakea, minä todella opin, että vähemmän on enemmän. Kun urheilin pakon edessä vähemmän, huomasin tosiasiassa saavani aikaan enemmän. Jaksoin nostella isompia painoja ja juosta kovempaa ja pidempään. Palautuminen oli tehokkaampaa ja mieli virkeä. Ennen kaikkea, into ja halu liikkua pysyi yllä. Oli silkkaa iloa juosta, kävellä, hengästyä ja se jos mikä motivoi liikkumaan. Osasin nauttia tekemisestä. En edelleenkään hae liikunnasta kummempia tuloksia tai kehitystä, vaan liikun ihan yleisen hyvinvoinnin ja arjessa jaksamisen vuoksi. Nyt äitinä liikunta on myös hyvin vahvasti sitä kuuluisaa omaa aikaa, jossa ajatukset saa ohjattua muualle. Kuitenkin myös tuloksia syntyy ihan uudella tavalla, silkkana sivutuotteena.

Perhe-elämän keskellä

Raskaana ollessa harrastin liikuntaa loppuun asti ja kävin kuntosalilla viimeisen kerran viikko ennen synnytystä, sitten salikortista loppui aika. Metodeja piti toki muutella jo varhaisessa vaiheessa, enkä voinut koko raskausaikana juosta. Ensimmäisen juoksulenkin tein viitisen kuukautta synnytyksen jälkeen. Kävin salilla, mutta koronan aikana olen pysynyt sieltä poissa.

Nykyään liikun säännöllisesti, mutta lapsi menee edelle. Vielä liikunnalle on ollut aikaa. Kun työskentelin viime vuoden lopun, työaika oli joustava ja pääsin lenkille myös kesken työpäivän. Nyt lapsen aloitettua tarhassa ja minun ollessani vielä kotona olen ehtinyt nauttia hiihtämisestä täysin rinnoin. Aloitan ensi viikolla uudessa työssä, joka kestää kevään ajan. Päivät ovat pitkiä ja lapsen hoitoaika kasvaa. Ei siinä lenkille lähteminen ole illalla ensimmäisenä mielessä. Mutta välillä on. Ja välillä on tehtävä se valinta, jotta saa ylläpidettyä hyvää oloa ja jaksamista. Se kuuluisa tasapaino.

Olen sitä mieltä, että liikunnalle on tehtävä aikaa. Se on minulle ehdottoman tärkeää. Minä voin hyvin, kun saan liikkua. Usein se tarkoittaa perusteellista venyttelyä ja kehonhuoltoa, joskus hikitreeniä. Kunhan keho saa liikkua. Töiden kanssa liikunnalle ei jää samalla tavalla aikaa. Ruuhkavuodet vaativat priorisoimaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö liikkua ehtisi yhtään. Välillä saa ottaa itselleen sen tunnin ja käydä lenkillä, vaikka onkin äiti. Lapsella on myös isä, joka mielellään viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa. Kyse onkin siitä, ettei niin halua tehdä päivittäin, koska suurempi tarve minulla on olla lapseni kanssa. Tätä vaihetta kestää vain muutaman vuoden, ja sitten lapsellakin on jo omia itsenäisiä harrastuksia ja kouluiässä kavereiden kanssa menemisiä. Kyllä sitten ehtii. Ja kyllä seuraava sukupolvi tulee jo hyvin perässä.

Ilman lasta urheilisin totta kai enemmän. Mutta en usko, että urheilu voisi antaa enää enempää, jos siinä on järkeä? Määrä ei korvaa laatua. Ja lapsen kanssa olen yleisesti ottaen paljon aktiivisempi kuin aiemmin. Kantelen sylissä, leikin hippaa, olen leikeissä mukana. Ei siinä saa juuri paikoillaan istua, eikä siksi samanlaista 5 x viikossa jumppaan vimmaa enää olekaan. En sano etteikö ikinä olisi oloa, että haluaisin juuri nyt mieluummin urheilla kuin istua lattialla leikkimässä nukkekodilla, mutta pääosin liikuntaa on aina saanut kun on tarvinnut. Kyse on myös paljolti omasta halusta. Mennäkö paikasta A paikkaan B kävellen vai bussilla, ja niin pois päin.

Mitä ajattElen liikunnasta nyt?

Olen päässyt eroon liikuntakeskeisestä suorittamisesta ja liikunnan ajattelemisesta energian kuluttajana. Osaan kuunnella kehoani ja toimia sen mukaan tarvitseeko kroppa venyttämistä, hengästymistä vai rauhallista kävelyä. Ulkoilu on se mitä tarvitsen eniten ja mitä kaipaan joka päivä. On ollut upeaa saada tänä talvena hiihtää paljon ja hengittää raitista pakkasilmaa ja ihailla lumista metsämaisemaa. Hiihtokauden jälkeen on upeaa palata takaisin lenkkeilyyn. Ja voi että odotan kevättä ja kesää, kun pääsemme ipanan kanssa pyöräillen retkille ja viettämään tuntikausia ulkona!

Minulle on tärkeää saada harrastaa sellaista liikuntaa, josta aidosti nautin. Aikuisena se onkin helpompaa, kun kaikki vastuu ja valinnanvapaus on omissa käsissä. Lapsilla on eri tilanne. On hyväksi, että koulussa tutustutetaan eri liikuntamuotoihin ja annetaan mahdollisuus kokeilla eri lajeja. MUTTA mielestäni koululiikunnan pitäisi myös kannustaa löytämään se oma mieluinen tapa liikkua. Tuntuu, että suurin osa inhoaa koululiikuntaa ja siitä on jäänyt lähinnä negatiivinen fiilis. Ikään kuin, jos et ole hyvä pallopeleissä, et ole hyvä missään etkä täten liikunnallinen ihminen.

Mutta mikä vika kävelyssä on? Pyöräilyssä? Metsäpoluilla kulkemisessa? Kun tärkeää on ylipäätään liikkua, olisi äärimmäisen tärkeää auttaa ihmisiä löytämään jo lapsina se liikunnan nautinto. Ihan sama missä muodossa se tulee, kunhan liikunnasta jää hyvä olo ja positiviinen mieli. Sitä haluan välittää omalle lapselleni. Haluan lähteä juoksemaan innosta puhkuen ja saada lapsenkin innostumaan. Haluan näyttää hänelle, että liikunta on mahtavaa, oma valinta, eikä elämään kuuluva pakollinen paha.

Perusarkea, takana juoksulenkki, naama punaisena, vaatteet hiestä märkänä venytellen.

Itse löysin sen aidon liikunnan ilon vasta viime vuosina. Kun opin liikkumaan oikeasti siksi, että tekee mieli sen sijaan, että liikuntakertoja vain piti kerryttää ja energiaa kuluttaa. Hyvin harvoin nykyään on olo, ettei jaksaisi. Aina tekee mieli. Koska se antaa valtavasti hyvää oloa. Matka on ollut pitkä, mutta sitäkin opettavaisempi. Ehkä juuri siksi, että tähän on päästy virheiden ja erehdysten kautta. Tiedän, mitä voisi olla, ja olen äärettömän onnellinen siitä, mitä nyt on.

Entä te? Mikä motivoi liikkumaan?

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi  

Facebook

Parhaat ruokablogit

PIENET BATAATTIPIZZAT

Taikina

Täytteet

Viipaloi tofu ja leikkaa viipaleet kuutioiksi. Leikkaa herkkusienet ja tomaatit ohuiksi viipaleiksi. Leikkaa punasipulista ohuita renkaita ja pilko valkosipuli pieneksi silpuksi. Voit myös puristaa sen murskaksi.