Hae
Saran kotikolo

Millainen äiti, sellainen tytär?

Kun katson omaa kaksivuotiskuvaani ja vertaan sitä omaan kaksivuotiaaseeni, yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Sama kihartuva vaalea tukka, nöpönenä ja pyöreät silmät. Tarinoiden perusteella myös meiningissä on samoja piirteitä. Onko totta, että millainen äiti, sellainen tytär?

Millaiset vanhemmat?

Lapsen kasvaessa on hauska kuunnella kummankin perheen kommentteja. Minun perheeni mukaan napero on ihan kuin minä pienenä, ja miehen vanhempien mielestä tietysti ihan kuin isänsä. Tuntuukin, että muille on jotenkin tärkeää löytää lapsesta vanhempien piirteitä ja nähdä, että ”tulee sukuun”. Voin kuvitella, että isovanhemmille tulee muistoja mieleen seuratessaan lapsenlapsen toimintaa ja miettiessä, että noin se lapsen äiti/isäkin pienenä.

Pienessä vauvassa näin itse todella paljon omia piirteitäni, mutta kasvaessaan hän muuttui ulkonäöltään varsinaiseksi isin tytöksi. Minä ja kaverini näemme hänessä saman tien isänsä. Myös minua, mutta selkeästi erittäin paljon isäänsä.

Entä se meininki sitten? Olemme mieheni kanssa olleet molemmat aika villejä lapsia. Kuulemma kilttejä, mutta vauhdikkaita. Koko ajan menossa ja tekemässä. Itse olen lapsena muun muassa juonut kielovettä, työntänyt käteni palavaan takkaan ja nukahtanut piiloon takapihan mustikkametsään sillä seurauksella, että poliiseja oltiin jo soittamassa hätiin. Miehen kotivideot näyttävät riemun kiljahduksia päästävän pellavapään, joka pomppii joka suuntaan ja vaati vanhemmiltaan jatkuvaa aktiivisuutta.

Omassa 2v kuvassa näytän hyvin samalta kuin oma napero.
Mutta niin myös lapsen isä.

 

Entä millainen lapsi?

Meidän lapsemme on vilkas, mutta myös todella herkkä ja tarkkaavainen. Hän jaksaa istua kuuntelemassa kirjoja ties kuinka kauan, haluaa keskustella ja vaatii läsnäoloa. Hän jakaa hellyyttä ympärilleen ja ottaa sitä mielellään vastaan, vaikka ei joskus halua enempää pusuja ja sen kyllä ilmoittaa. Usein menossa ei ole mitään järkeä, mutta yhä useammin siinä alkaa olla. Villitkin leikit rakentuvat jonkin pointin ympärille. Hän esimerkiksi leikkii olevansa hevonen, joka hyppii esteitä. Olen itse lapsena rakastanut leikkiä nukeilla ja hevosilla, ja siinä tämä tyyppi seuraa perässä.

 

Nuket ja hevoset ovat monessa mukana.

 

Sen sijaan minä olen aika nynny. Jossain määrin olin jo lapsena, koska muistan etten olisi millään uskaltanut laskea suksilla alas isoa mäkeä. Olen myös aina pelännyt kaatumista, minkä vuoksi luistelu on ollut ehdoton ei. Oma tyttö on jossain määrin varovainen, eikä syöksy päättömänä minne tahansa. Mutta hän on minua rohkeampi, ja nauttii vauhdista. Viime kesänä hän laski isänsä kanssa alas isoja vesiliukumäkiä ja nauraa räkätti heidän syöksyessään veden alle. En itse luistele enkä juuri laskettele ja on jännä nähdä miten nappula niihin suhtautuu. Serkulta perittyjä 5 kokoa liian isoja luistimia on jo kokeiltu, ja vaikka niiden kanssa kaadutaan saman tien, on hän heti yrittämässä uudelleen pystyyn ja menossa uudelleen. Kun isi nappasi kainaloon, otti vauhtia ja laski alas yhteiseen liukuun, tyyppi vain hihkui lisää.

Lapselle itselleen on tällä hetkellä tärkeää kuulla olevansa kiltti. Kun jostain komennetaan, tai vaihtoehtoisesti jollekin tekemiselle nauretaan ja sanotaan hassuksi, hän itse aina toistelee kilttiä. Pyrinkin tekemään selvän eron siihen, miten jokin teko voi olla tuhma, mutta lapsi itsessään ei ole tuhma. Vielä hän ei erota luonteenpiirteitä niin vahvasti toisistaan, ja olenkin yrittänyt selittää että voi olla sekä kiltti että hauska, ja että hauskuus on hyvä asia. Yhtä lailla komentaessa sanon, että hän on kiltti, mutta ruuan heittäminen lattialle on pahasti tehty. Onko se nyt sitten niin pilkun tarkkaa? Minä uskon, että on. Mitä se tekisi aikuisille, jos päivästä toiseen vaikka työpaikalla tai, mikä pahinta, läheisten suusta kuulisi olevansa tuhma ja paha ja aina tekevänsä väärin? Lapset ottavat sanat kirjaimellisesti ja kehittävät omaa identiteettiään ja suhdettaan maailmaan. Silloin jos koskaan on äärimmäisen tärkeää tuntea tulevansa kuulluksi, olevansa arvostettu ja tärkeä. Me torumme huonosta käytöksestä, mutta myös kiitämme hyvästä.

 

Millainen äiti, sellainen tytär?

Kyllä minussa ja tyttäressäni on todella paljon samaa. Niin on hänessä ja isässäänkin. Lelujen puolesta tykkäämme aika samoista jutuista. Meillä on siinä mielessä aika klassinen tyttö, että nuket, hevoset, pehmolelut, vauvat, eläimet ja pinkki ovat suosiossa. Sen kaiken minä ymmärrän hyvin, ja siihen on helppo lähteä mukaan. Totta kai jossain määrin olen itse valintoihin vaikuttanut, esimerkiksi viemällä lapsen ratsastamaan. Toisaalta hän olisi saattanut pelätä, eikä innostua menemään uudelleen. Sen sijaan hän haluaisi joka päivä katsomaan hevosia ja uudelleen ratsastamaan. Siinä vaiheessa tuen tätä intressiä. Uusia asioita voi tarjota ja auttaa kohtaamaan, mutta se ei vielä tarkoita että kaikki nappaisi. Kyllä hän tuo selkeästi ilmi mikä kiinnostaa ja mikä ei. Vauhdinhurma on tytön ja isin yhteinen juttu, ja siihen pääsee paremmin kiinni tulevina vuosina.

Kyllä meissä on paljon samaa. Minä ymmärrän tätä lasta hyvin, ja sikäli tunnen saavani hyvän yhteyden hänen kanssaan. En kuitenkaan sanoisi, että millainen äiti, sellainen tytär. Kyllä hän on ihan oma persoonansa. Haluamme myös tukea sitä tyyppiä, joka hän pohjimmiltaan aidosti on, emmekä muokata lapsesta itsellemme seuraajaa. En edes usko, että se olisi mahdollista. Me kasvatamme häntä omien arvojemme mukaan ja toki toivomme, että hän niitä omaksuu myös itselleen. Ihan perusjuttuja sinänsä – suvaitsevaisuutta, muiden huomioimista, avoimuutta ja uteliaisuutta maailmaa ja elämää kohtaan. Siihen pyrin itsekin, haluan olla avoin, välitön ja läsnä. Olla sekä äiti että ystävä siinä mielessä, että yhteinen aika ja tekeminen tulee aina olemaan mieleistä. Siinä samankaltaisuus nimittäin näkyy. Tykkäämme tehdä samoja asioita.

Kaikista on hauskaa etsiä lapsista tuttuja piirteitä vanhemmista ja sukulaisista. Ja meidänkin lapsessa on hurjan paljon samaa kuin vanhemmissaan. Hän on selkeästi meidän lapsi, meidän tekemä ja meidän geeneistä rakentunut. Mutta mikä hienointa, hän on ihan oma itsensä. Hän on paketti mahtavia ominaisuuksia, omia mieltymyksiä ja haluja, raivostuttavia piirteitä ja uniikkeja ajatuksia. Haluan vaalia sitä herkkyyttä ja hellyyttä mitä hänessä luontaisesti on, ja samalla rohkaista eteenpäin. Kertoa, että hänessä on kaikki oikein. Ei ole väärin olla ujo tai rohkea, ei villi tai rauhallinen.

Sitä on juuri sellainen kuin on.

 

 

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi

Facebook

Parhaat ruokablogit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *