Pitkän loman jälkeen arkea on ehditty elää nyt jo kolmatta viikkoa, ja nopeastihan se lähti käyntiin ensimmäisten päivien aikana. Ekana viikkona omat työpäivät venyivät iltaan asti, kun aamulla vein lapsen päiväkotiin vasta yhdeksän aikaan ja suuntasin sen jälkeen toimistolle tai kotiin etäpäiväksi. Sitten päiväkotiin alettiin mennä jo aiemmin aamupalalle ja itsekin pääsin normaalimpaan työrytmiin.

Miten arki alkoi?

Super hyvin. Jos ensin pitkän loman jälkeen olikin vähän angstia, että voi kääk se arjen hässäkkä, aikataulutus ja vapauden menetys, niin jo heti ensimmäisenä päivänä tuli olo että jestas tämä on kivaa. Uusi työ, jossa olen viihtynyt valtavan hyvin ja joka tuntuu niin omalta jutulta. Työkavereiden kanssa on ollut hauskaa, tunnen tekeväni töitä tärkeiden asioiden parissa ja saadessani työskennellä juuri itselleni sopivilla tavoilla ja tehtävissä, joista aidosti nautin. Niin paras tunne. On haikeaa, että lasta näkee niin paljon vähemmän, mutta työpäivän aikana on toisaalta mieli niin keskittynyt tekemiseen, ettei tarvitse ikävässä piehtaroida. Ja taas huomaa miten tärkeää on saada käyttöä omalle päälleen ja tehdä aikuisten asioita. Sitten jaksaa olla iltaisin läsnä ja leikkiä antaumuksella.

Päiväkotiin paluu

Päiväkotiin paluu sujui aika lailla kuten odotin. Aamuisin itkua, että tulee ikävä eikä halua päiväkotiin mennä. Mutta päivät on menneet tosi hyvin. Itse en ole ehtinyt tässä parin viikon aikana hakemaan kuin kerran, mutta iloisena on kuulemma aina vastassa ja on kerrottu päivän menneen hienosti. Se on vaan se kotoa lähteminen, kun haluaisi jäädä vielä leikkimään. Sitähän se arki on, kun ei vaan ole aikaa kaikelle. Sama se on itselläkin. Lapsen kohdalla on toki eri asia, kun haluaisi pystyä tarjoamaan toiselle kaiken ja enemmänkin. Ja toisaalta pitää myös kasvattaa pärjäämään tässä maailmassa. Ja arki kuuluu isosti osaksi sitä.

Yritämme pitää päiviä lyhyempinä, mutta kun siellä kahdeksan aikaan aamulla ollaan ja kolmen neljän väliin haetaan pois, niin tuleehan siinä päivälle pituutta. Sitten otetaan extra vapaita kehiin.

Etätyöt pelastaa

Oma työ jakaantuu tällä hetkellä aivan täydellisesti. Olen tehnyt tiimin kanssa pari päivääviikossa toimistolla ja muuten etänä kotona. Tässä yhdistyy molempien maailmojen parhaat puolet: välillä saa lähteä liikkeelle, nähdä työkaverit livenä, syödä lounasta yhdessä ja jopa pukeutua vähän paremmin. Ja sitten taas ei tarvitse joka aamu kulkea työmatkaa, vaan saa kipaista päiväkodilta hetkessä takaisin kotiin töihin ja säästää päivästä sen työmatkoihin kulutetun ajan. Voi vaikka hakea lapsen aiemmin kotiin ja jatkaa töitä vielä sen jälkeen.

Etänä tekemisen edut korostuvat varmasti vielä enemmän talven tulon myötä, kun on pimeää, kylmää ja väsyttävää. Nyt vielä pääsee toimistolle pyörällä ja saa lisättyä matkoihin mukavan ulkoilun ja vähän aktiivisuutta, mutta liukkauden (ja kenties myös lumen) myötä matkat pitääkin tehdä bussilla, mikä vie monella tapaa enemmän aikaa. Se on vain pakollista matkustamista sen sijaan, että samalla voisi vähän liikkua. Sikäli kiva että arki alkoi pehmeästi meille molemmille, totutellen.

Mutta kun sitä ei ole joka päivä, arki on hurjan paljon helpompaa ja mukavampaa! Se jousto, ajan tehokas käyttö ja ennen kaikkea mielekäs, innostava tekeminen ovat ne juttu, mistä laadukas työarki koostuu.

Toivon, että lapsikin alkaa huomata jossain vaiheessa huomata päiväkodin edut ja ilot ja kipaisee paikalle reimusta hihkuen. Päivisin siellä selkeästi viihdytään ihan hyvin, se on vaan se omien lelujen ja vanhempien ikävä. Ja vähän tietty joutuu tsemppaamaan eri tavalla kuin kotona, mikä puolestaan väsyttää. Väsymystä on ollutkin ilmassa. Jossain vaiheessa kavereiden merkitys vielä nousee ja päiväkoti on se kiva paikka, missä saa leikkiä kavereiden kanssa koko päivän.

Ja siihen asti, onneksi on apujoukkoja kuten isovanhemmat, jotka hakevat usein kotiin ja ottavat  hoitoon, että saa vähän ylimääräisiä vapaapäiviä.

Kaiken kaikkiaan, meillä arki alkoi varsin mukavasti ja näin syksyä kohti mennessä se tuntuu varsin mainiolta.

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi  

Facebook

Parhaat ruokablogit

Asiasta kuulee mielipiteitä suuntaan jos toiseen – onko hyvä asettua lapsen kanssa kaveritasolla vai pitäisikö sittenkin aina säilyttää se vanhemman ja lapsen välinen ero ja olla läsnä auktoriteettina. Siis  saako lapsen kanssa olla kaveri vai onko siitä haittaa?

Itse ainakin myönnän ihan ensimmäisenä, että tuo kaksivuotias napero on minulle paitsi elämäni tärkein ihminen ja pakahduttavan rakas tytär, myös kaveri. Ja se on linjaus, joka on tullut luonnostaan ja jota olen tavoitellut ihan tarkoituksella. Katselin nuoruuteni (ja okei uppoaa se täysillä edelleen) lumoutuneena Gilmoren tyttöjä ja haaveilin samanlaisesta äiti-tytär suhteesta oman lapsen kanssa. En sitä teiniäitiyspuolta, mutta kaverillisia välejä, jolloin puhutaan vapaasti kaikesta ja vietetään aikaa yhdessä kuin parhaat kaverit. Tiedostan myös, ettei todellisuudessa ihan vastaavaa voi olla.

Miksi?

Vanhempi ja lapsi ovat aina vanhempi ja lapsi. Voisin kuvitella, että hengaamalla kuin parhaat kaverukset lapsi joutuu kasvamaan vailla tarpeellista auktoriteettia ja rajojen vetäjää, mikä taas tekee lapsuudesta epävarmaa. Itse uskon vahvasti siihen, että rajat ovat yhtä tärkeässä osassa kasvatusta kuin rakkaus, eikä toinen toimi täydellisesti ilman toista.

Joten kyllä,

meillä komennetaan ja komennetaan kunnolla. Meillä on sääntöjä. Mutta meillä myös keskustellaan. Meillä kysytään lapsen mielipidettä ja annetaan vapautta valita. Ja se tärkein, meillä vietetään aikaa yhdessä. Syöden, peseytyen, pukien ja satuja lukien ihan normaalien lapsen hoitamiseen liittyvien asioiden puitteissa, mutta myös monissa muissa jutuissa. Sellaisissa, joihin voisin yhtä hyvin mennä kaverini kanssa. Kahden vuoden ikä rajoittaa vielä jotain, mutta tämä napero on ollut esimerkiksi loistava kahvilakaveri ensi kuukausistaan saakka. Asiaan varmasti vaikuttaa myös se että olemme olleet aina paljon kahdestaan. Mukana on myös muita läheisiä, mutta olemme olleet olleet koko ajan aika tiivis kaksikko ja minulle on ollut itsestään selvää, että lapsi kulkee mukanani. Enkä ole pitänyt lasta rajoittavana tekijänä, minkä takia olisi pitänyt istua vain kotona. Olemme olleet aika paljon menossa hänen koko ikänsä, ennen kuin päiväkodin ja työarjen keskellä arki vähän rauhoitti ja aikaa alettiin viettämään enemmän kotona. Toki koronallakin asiassa iso osuus.

Tämä kaveripuoli on tullut hyvin esiin juuri tällä viikolla, kun olemme olleet kahdestaan kotona. Emme ole nähneet muita kavereita tai sukulaisia, vaan olleet tosiaan ihan kahdestaan. Minä olen se aikuinen, joka pistää ruuat pöytään ja lapsen nukkumaan ja pidän huolta siitä, että lapsi pysyy kunnossa. Mutta muuten me vaan hengaamme yhdessä, ja olo on rento kuin kaverin kanssa olisi. Välillä selaan itse nettilehtiä ja tyyppi leikkii omiaan. Ja sitten leikimme yhdessä. Myönnettäköön, etten samanikäisten kaverien kanssa leiki ihan samoja juttuja enää, mutta yllättävän koukuttavaa se nukkekodin järjestely on edelleen.

Saako lapsen kanssa olla kaveri?

Meillä on tänään leffailta. Eilen kävimme Sea Lifessa ja hengasimme vielä Lintsillä. Sitä ennen köllötimme vierekkäin sohvalla, kuuntelimme sadetta ja juttelimme. Se on se paras juttu. Jutteleminen. Siis puolin ja toisin lentelevät kysymykset, mielipiteiden vaihto ja asioiden miettiminen ääneen. Tässä on sellainen minusta syntynyt tyyppi, jonka pää on aivan mieletön ja jutut hulvattomia. Siis tässä on ihminen kenen kanssa todella haluan viettää aikaa ja joka on ykkösvalinta mukaan niin moniin juttuihin, että kyllä tässä kaveruudesta voi ilman muuta puhua.

Lapselle tulee jatkuvasti eteen uusia kokemuksia ja asioita. Se into tarttuu itseenikin, ja tekee elämästä monin tavoin maagisempaa. Se tuo energiaa ja kasvattaa odotuksia. Olen myös aina ollut ihminen, joka haluaa olla yksin. Tarvitsee paljon aikaa yksin. Aina se ei ole mahdollista, ei parisuhteessa, lapsiperhearjessa, koronan keskellä. Mutta nykyään lapsen kanssa vietetty aika ja yhteinen tekeminen lataa akkuja yksinoloa paremmin. Ja välillä on onneksi myös se hetki yksin. Aina ei huvita lääkärileikit, muovailuvaha tai edes hiekkakakut. Sikäli onkin ihanaa kun lapsi kasvaa ja leikkii mielellään myös yksin. Välillä on syyllinen olo, jos en koko ajan leiki tai ole mukana. Ja sitten kuuntelen hänen höpinöitään ja vilkaisen ovensuusta miten mielikuvitus laukkaa ja saa aikaan mitä upeimpia ideoita, joita itse en olisi tullut ajatelleeksi. Tylsyys on myös hyvä tunne.

elinikäinen ystävyys

Ei meistä mitään Gilmoren tyttöjä ole tulossa. Minä olen äiti, enkä mitään muuta haluaisi ollakaan. Minä olen kuitenkin äiti, jota lapsi voi pitää myös kaverinaan. Ihmisenä, jonka kanssa haluaa viettää aikaa. Jota pytää mukaan elokuviin ja ravintolaan syömään. Kenen kanssa röhnöttää sohvalla viettämässä laiskaa leffailtaa. Käy yhdessä lenkillä ja matkustelee maailmalla. Ja juttelee elämästä, asioista. Toivon, että asettamalla rajoja ja pitämällä kasvatuksessa myös tiukkaa puolta mukana, olen lapselle pysyvä ja varma. Se ihminen, jolle voi kertoa mitä tahansa ilman pelkoa siitä, että katoan. Ei kaikkea tarvitse kertoa. Mutta voi kertoa. Sen näkymättömän vanhempi-lapsi muurin haluan pitää poissa.

Lapsen kasvaessa lisämahdollisuuksia tekemiselle tulee vaan lisää ja lisää. Tarkoitus olisi mennä tässä joskus elokuviin ja teatteriin, kun tuo perhanan tauti nyt vähän asettuisi. Mennä viettämään tyttöjen iltaa ja olla hotellissa yötä. Oma lapsi on kuin kotona oleva valmiin paketin kaveri – sellainen kenen kaikkia puolia rakastaa täysillä. Odotan mielenkiinnolla millaisia omia kavereita hänelle alkaa tässä tulla. Mitä omien kavereiden kanssa tehdään. Heillä voi olla ihan omat juttunsa. Ihan kuten meilläkin. Minä olen tässä pysyvästi, enkä mene minnekään.

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?