Kolmas äitienpäivä
0
Tänään minulla on kolmas äitienpäivä. Kolme vuotta sitten olin jännän äärellä, miehen kanssa kahdestaan salaisuuden äärellä myhäillen, että joku pikku otus on liittynyt matkaan mukaan. Ensimmäisenä äitienpäivänä kaksi vuotta sitten kävimme Sandron brunssilla miehen vanhempien kanssa mukana nauravainen ja utelias vauva. Viime vuonna olimme koronalta piilossa mökillä.
Kipeä alku viikonlopulle
Tänä vuonna päiväkodista kuului jo etukäteen uutisia salaisuuksista, joita äideille oltiin valmistamassa. Äitienpäiväviikon torstaina napero kotiutui ja kiirehti isänsä kanssa piilottamaan yllätystä, jonka saisi kuulemma avata vasta viikonloppuna. Mukana tuli myös itse leivottuja kaurakeksejä, joita sanoi maistelleensa vähän myös itse. Kuulosti siltä että päiväkodissa oli ollut hauska leivontapäivä.
Perjantaina lapsi heräsi kovin itkuisena ja ihmettelin mikä on. Päiväkotiinkin jäi harmituksen vallassa. Sieltä tuli päiväunien jälkeen viestiä että hän itkee ja tuntuu lämpimältä, ja mies kävi heti hakemassa hänet kotiin. Iltaohjelmassa ollut uimatunti vaihtui sitten koronatestiin, mikä tuli takaisin negatiivisena. Illalla köllöteltiin sylikkäin sohvalla, maisteltiin suklaata ja smoothieta, ja vietettiin leffailtaa Dumbon parissa. Napero oli väsynyt ja huomasi ettei ole kunnossa, muttei ollut pahasti kipeänä. Emme edes mitanneet kuumetta, vaikka välillä posket tuntuivat hieman lämpimiltä. Nukkumaan ajoissa ja tyyppi nukahtikin saman tien, ja nukkui läpi yön kuin tukki. Aamulla kuuden aikaan tuli itku, kävimme vessassa ja vielä takaisin unille, jotka jatkuivatkin aina puoli kahdeksaan.
Aamulla ulkoilimme hetken pitkästä aikaa rattaiden kanssa, että napero sai istua vain iisisti kyydissä. Meno vaikutti ihan terveeltä ja energiseltä. Päiväunien jälkeen lämpöä oli kuitenkin 37.8, joten iltapäiväksi suunniteltu ulkoilu jäi väliin, ja kävimmekin miehen kanssa vuoron perään ulkona. Naperooli kyllä ihan oma itsensä koko illan, joten lämpö taisi olla vain jäänne päiväunilta.
Sunnuntaina olikin onneksi ihan terve päivä. Herkuttelimme miehen vanhempien kanssa sushilla, jälkkäriksi ulkojätskillä ja sain avata mainion itse tehdyn äitienpäivälahjan, nimittäin vessapaperihylsyistä tehdyt kiikarit. Nämä on vähän näitä kategoriassa mitä-näillä-sitten-pidemmän-päälle-tekee, mutta on se aika liikkistä kun toinen ylpeänä ojentaa tekemänsä paketin, jota valmisteltiin päiväkodissa useampi viikko.
Kolmas äitienpäivä
Nyt kolmantena äitienpäivänä sairastelu oikeastaan korostikin tätä homma ideaa aika hyvin: ei ole niinkään kyse isoista tapahtumista, massiivisista lahjoista tai yhdestä erityisen merkittävästä päivästä, vaan kokonaisuudesta. Ihan vaan elämästä yhdessä lapsen kanssa, äitinä.
Siitä, että on tuo lapsi ja arki, jonka saan jakaa hänen kanssaan. Ne ravintolareissut kun ne onnistuvat, ja saikkupäivät sylikkäin leväten. Miten upea tunne se onkaan, kun äidin syli on se joka lohduttaa jopa silloin, kun olo on kaikin puolin kurja. Kun pelottaa tai harmittaa. Ihan vain se, että saa olla sylissä ja nojata rintaa vasten, halata. Ne hetket ovat niitä kun oman merkityksensä äitinä todella ymmärtää. Että on lapsen elämässä pysyvä turva, johon voi aina luottaa.
Se on mieletön vastuu, ja samalla upeinta mitä olen ikinä tehnyt tai tulen tekemään. Ja kaikki vain siksi, että olen tuon lapsen äiti. Ei se vaatinut osaamista, minkäänlaista ansioitumista tai pitkää valmistautumista, eikä sitä ole teoillaan ansainnut. Se vaan tapahtuu. Ja sitten kun lapsi syntyy, onkin vastuussa ihan uudesta ihmisestä ja tärkeimmästä hommasta, mitä elämässään tulee tekemään. Se voi tarkoittaa, ettei töiden jälkeen ehdi lähteä yksin lenkille tai tehdä ruokaa oikein pitkän kaavan mukaan, vaan sen sijaan viettääkin illan istumalla lattialla leikkimässä Pipsa Possulla tai lukee nykyään viisi kertaa enemmän lasten kirjoja kuin aikuisten.
Mutta se tarkoittaa myös, että keskellä yötä laulettu Ih-hah-haa jopa minun laulutaidoillani riittää karkottamaan painajaiset. Että aamulla herätessä huudetaan ensimmäisenä äitiä. Että äiti on sellainen voima, jonka pelkkä läsnäolo ja syli riittävät hälventämään pelkoja, tuomaan rohkeutta ja saamaan hymyn huulille. Onhan se mieletöntä, tietää ja tuntea olevansa jonkun maailman keskipiste ja tärkein ihminen. Se ajaa myös tuntemaan syyllisyyttä, kun haluaakin venytellä rauhassa työpäivän jälkeen vaikka lapsi pyytää leikkimään. Mutta sitähän se on, tasapainoilua. Ja siksi usein venyttelenkin pikkulelut kädessä, samalla leikkien. Kolmas äitienpäivä oli ihan samaa hommaa. Lapsen kanssa olemista ja leikkimistä, ruokkimista ja lohduttamista. Se on sitä arkea mitä minä rakastan. Aidosti rakastan. En koe sitä rankkana, uuvuttavana, raivostuttavana, vaikka päiviin kuuluu toki myös niitä tunteita. Voin rehellisesti sanoa, etten kaipaa aiemmasta elämästä ennen lasta mitään. Se on nähty ja koettu, ja tätä elämää olen odottanut koko ikäni.
Rakkauden määrää ei edes käsitä
On todellinen klisee todeta ettei rakkauden määrää omaan lapseen voi sanoin kuvailla. Eihän sitä voi. Se on samaan aikaan musertava ja hengissä pitävä voima. Se on sellaista, että lapsen käpertyessä syliin ja halatessa, kaikki sisällä sulaa ja sydämessä ei vain kouraise, vaan riipaisee. Vähän kuin ensirakkautta. Koska sitä ei voi lakata ihmettelemästä, että tuo ihana, huumorintajuinen, temperamenttinen ja fiksu tyttö on ihan oikeasti minun. Että minä olen hänen. Enkä minä ole täydellinen. Mutta hän on. Ja äitinä minä teen kaikkeni, että hän tunteekin aina olevansa. Vaikka joskus tekisi väärin, eikä jotain asiaa osaisi. Hän on juuri sellainen kuin pitääkin.