Hae
Saran kotikolo

Meidän koira ja kokemuksia chihuahuasta

Nyt kerron meidän perheen kokemuksia chihuahuasta. Jutuissa esiintyy välillä mukana myös perheen eläinjäsen, joten ajattelin antaa hänelle nyt vähän huomiota myös blogissa. Tässä siis Vilho.

Meillä on chihuahua

Olin halunnut oman chihuahuan niin kauan kuin muistan. Kokemuksia chihuahuasta ei ollut, enkä tuntenut ketään jolla sellainen koira olisi. Mielikuvani oli hyvin kliseinen – hauska pikkukoira, joka kulkee helposti mukana ja on täynnä asennetta. Koirakokemusta minulla oli, koska perheellämme on kyllä ollut koiria ja muitakin lemmikkejä. Meillä oli kultainen noutaja kun olin pieni, ja sen jälkeen toivoin omaa koiraa vuosikausia, tai siltä se ainakin tuntui. Käytin naapurin koiraa lenkillä ja halusin silittää jokaista vastaantulevaa koiraa. Eräänä iltana isäni tuli kotiin mukamas päivävisiitiltä Viipurista, mutta kun säntäsimme hakemaan tuliaiskarkkeja tulikin isoveljeni ovesta beaglen pentu sylissään. Tuo beagle oli meidän perheenjäsenemme 15 vuotta. Sinä aikana ehdin asua vuoden Yhdysvalloissa, muuttaa Helsinkiin ja hankkia sen oman chihuahuan.

On aivan eri asia hankkia koira yksin kuin osaksi isompaa perhettä. Niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka olin miettinyt oman koiran ottamista pitkään, lopulta tämä yksilö päätyi minulle hyvin nopeasti. Kävin katsomassa pentua maanantaina, ja hain sen kotiin saman viikon perjantaina. Kannoin sen pienen oravan kokoisen otuksen kotiin lähijunassa takkini alla ja katselin kuinka se nukahti omaan petiinsä. Siitä tuli paitsi minun koirani, myös minusta sen ihminen. Koiraa ottaessa pitäisikin aina muistaa se, että oma ihminen on sille koiralle kaikki kaikessa. Vaikka tapasin mieheni jo vuotta myöhemmin ja hänkin on ollut mukana 12 koiran 13 elinvuodesta, minä olen aina se koiran ensimmäinen ihminen.

 

Kasvamista yhdessä

On paljon asioita mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Pieni koira on helposti äkäinen, ja sellainen meillä on ollutkin. Ei sitä vieraiden ihmisten kannata tuosta vain lähestyä. Lasten kanssa oli pitkään vaikeaa, ulkona koira räksytti hihnassa ja vanhempieni luona toisen koiran reviirillä pissi sisälle sittenkin, kun oli muuten oppinut sisäsiistiksi. Sitä olisi pitänyt kouluttaa enemmän, totuttaa lapsiin ja vieraisiin ihmisiin. Sitten taas toisaalta se oli sellainen lapsuuden unelma, joka nukkui kanssani samassa sängyssä peiton alla, seurasi perässäni ihan joka paikkaan ja oli vaan niin saamarin söpö että sydän suli sen menoa katsellessa. Olin 21-vuotias ja umpirakastunut ikiomaan koiraani, ja se myös minuun.

Vaikka paljon olisi varmasti pitänyt tehdä toisin, en voi katua tuon koiran kanssa mitään. Me olemme kasvaneet yhdessä, ja se on myös ensimmäinen koira, jonka lapseni oppi tuntemaan. Ja miten hienosti he tulevatkaan toimeen! Molemmat ovat toisilleen kilttejä, lapsi on aina kohdellut koiraa luonnostaan hyvin, ja koira ollut uskomattoman kärsivällinen. Myönnän, että etukäteen mietin mitä lapsiperhearjesta Vilhon kanssa tulee, koska se ei ole ikinä ollut lapsiystävällinen koira. Siskon lapset pelkäsivät sitä pienempinä ja ovat nykyään kovin iloisia, kun se hakeutuu heidän luokseen silitettäväksi.

Pidämme huolta, että se saa omassa sängyssään ja syödessään olla rauhassa. Ainut huoli on ettei pienen koiran päälle lennä leluja tai se ei jää jalkoihin, koska, kaikella rakkaudella, se on vaan älyttömän typerä kun ei tajua pysyä poissa jaloista. Vanhuksella on ollut välillä ongelmia selän kanssa, joita on    yritetty hoitaa säännöllisellä hieronnalla, ja koitan todella varoa ettei se venäytä mitään koheltaessaan. Sen molemmat polvet on leikattu vuosia sitten patellaluksaation vuoksi, mikä on chihuilla hyvin yleinen vaiva. Nykyään sillä on myös kolme eri lääkettä sydänvaivoihin. Kunto on onneksi edelleen hyvä, joten lääkkeet toimivat niin kuin pitääkin. Ikää on jo 13 vuotta, joten lähinnä se nukkuu tyytyväisenä päivät, kerjää ruokaa ja huomiota.

Kokemuksia chihuahuasta

Sitten kokemuksia chihuahuasta niin kuin yleisesti. Monet ennakkoluulot ovat meillä pitäneet paikkansa. Vilho on egoistinen, ärhäkkä, kova räksyttämään ja herkkä näykkimään. Mutta sen on saanut opetettua käyttätymään, ainakin useimmiten. Vieraille pitää sanoa, ettei kannata mennä oma-aloitteisesti silittämään vaan odottaa, että koira tulee luokse jos tulee. Etenkin seisaaltaan kumartelut koiraa kohti saavat sen vain räksyttämään. Toisten ihmisten jalanjuureen se kipittää välittömästi, eikä saa rapsutuksista tarpeekseen. Toisia se ei laske lähelleen ikinä.

Fakta on, että pieni koira pitää kouluttaa ihan yhtä lailla kuin isompi. Myönnän, että omani kanssa olisi pitänyt olla tiukempi. Pienen koiran hyppiminen ei ole yhtä paha kuin isomman, mutta ei sekään kivaa ole. Hihnassa koira oppi kulkemaan hiljaa, ellei sitten toinen koira ala haukkumaan sille. Nyt syksyn tullen pimeä taas selkeästi pelottaa, ja varjoissa tuntuu liikkuvan kaikenlaista uhkaavaa.

Mökkeilyä koira rakastaa, ja sai nytkin kesällä mennä vapaana mökkipihalla pari kuukautta putkeen. Pienen koiran kanssa pitää tosin olla tarkkana. Nuorempana sillä oli tapana seikkailla, ja vaikka nykyään se pysyy kiltisti pihassa, on metsä läsnä ja pöllöjä, kanahaukkoja ja muita petoja liikkuu ympäristössä säännöllisesti. 2,5kg koira olisi niille helppo saalis. Pieni siro koira in myös altis onnettomuuksille, mitä se ei itse ymmärrä ja meinaa hyppiä aivan liian korkealle ja liian korkealta alas. Märkä ja kylmä inhottavat sitä enemmän, mitä vanhemmaksi se tulee. Vaikka olemme aikanaan käyneet yhdessä juoksemassa ja tuo pieni koira on ollut ihan uskomaton energiapakkaus, ei 13-vuotiaan lenkkeilystä tarvitse enää stressata. Etenkin kun kylmenee, sitä on käytettävä ulkona usein, mutta ei pitkiä pätkiä. Lapsentahtinen ulkoilu on sille nykyään parasta, ja se helpottaakin arkeamme suuresti.

 

Haasteet

Haasteet chihun kanssa ovat sen pieni koko, vaikka se on toki myös etu. Itse kuitenkin kaipaan koiralta enemmän kestävyyttä, jotta ei tarvitse miettiä joutuuko se haukan suuhun vai menettääkö tajunsa kädestä lipsahtavasta puhelimesta. Vilho on jaksanut lenkkeillä ja se on ollut mahtavaa, kuten myös se, ettei sen lenkkien pituudesta tarvitse enää nykyään murehtia. Se on ilman muuta seurakoira, mutta saisi olla luottavaisempi myös vieraita kohtaan. Räksyttämistä en jaksa, ja vahtivietti onkin chihun rasittavin piirre. Mutta on sillä luonnetta, se on eläväinen ja selkeä persoona. Se on ollut aivan ihana koira, jota rakastan suuresti. Mutta minulle riitti tämä yksi chihuahua, ja jos joskus meille tulee vielä uusi koira, se on jotain muuta rotua.

Lapsen myötä moni asia koiran kanssa muuttui, ja siitä kannan syyllisyyttä. Välillä kun pinna kiristyy, koira tuntuu aina olevan siinä tiellä ja haukkuvan juuri väärään aikaan. Se kärkkyy lapselta pöydän alle tippuvia ruokia ja meinaa kieltäytyä ulkoilemasta kun sataa. Mutta sitten taas se on aina iloisena vastassa kun tulemme kotiin, jaksaa edelleen leikkiä ja kulkea menoissa mukana. Lipaisee lapsen kättä kun se silittää. Se on osa meidän porukkaa, enkä osaa kuvitella tilannetta toisin. En hankkisi koiraa pienen lapsen kanssa, mutta olen todella onnellinen, että meillä oli koira jo ennestään ja lapsi on saanut heti syntymästään siteen eläimiin.

 

 

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi

Facebook

Parhaat ruokablogit 

Kun lapsen ei pitäisi saada kaikkea, mutta itse tekisi mieli hankkia

Lapsen ei pitäisi saada kaikkea. Mielestäni tärkeä asia opettaa pienestä pitäen. Mutta kun itse tekisi mieli hankkia vaikka niin mitä? Olen vakaasti sitä mieltä, että lapsen ei todellakaan pidä saada aina jotain. Ei ole hyvä oppia siihen, että aina ostetaan ja aina tulee uutta tavaraa. Uskon muutenkin elämyksiin parhaina lahjoina, ja pääasiassa keksin siskontytöillekin aina lahjaksi jotakin hauskaa yhteistä tekemistä tavaralahjojen sijaan. Siitä jää ihania muistoja itsellenikin, ja olen todella onnellinen siitä, että olen saanut viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa ja rakennettua läheisen suhteen molempiin.

Oman lapsen kanssa olen ollut alusta asti aktiivinen menijä, ja olimme aikanaan (ah pre-korona elämä, miss you!) säännöllisesti liikkeellä kahviloissa, ravintoloissa, museoissa ja tapahtumissa. Vauva-aikana ystävien tapaaminen lounaan merkeissä oli vielä helppoa, kun parhaassa tapauksessa vauva nukkui läpi ruokailun. Tekeminen oli lähinnä itselleni mieluisaa ja oli ihanaa olla menossa vauvan kanssa kotona istumisen sijaan. Lapsen kasvaessa aloin miettiä tekemisiä enemmän yhteiseksi huviksi.

Synttärilahja 9v:lle: Harry Potter maraton kaikilla herkuilla ja yökyläily tädin luona, ihan kahdestaan!

 

Me teemme

retkiä, museovierailuja, kahvilareissuja… Vaikka korona on taas ikävästi kiihtynyt ja pitää miettiä minne tässä tilanteessa viitsii enää mennä, ehdimme loppukesän ja alkusyksyn aikana kierrellä muun muassa Luonnontieteellisessä museossa, Kansallismuseon Muumi-näyttelyssä ja Sealifessa sekä Tropicariossa. Kaikkiin näihin oli pääsymaksu, joten ilmaisesta tekemisestä ei ollut kyse, mutta maksoin kuitenkin elämyksestä enkä tavarasta. Sealifen museokaupasta mukaan kotiin lähti parin euron arvoinen muovinen merihevonen, ja Tropicariosta puolestaan vastaava käärme. Niitä on uitettu kylvyssä, mutta aika pian kotiin tuomisen jälkeen ne jäivät heitteille. Miksi siis ostin lapselle nuo lelut, kun ilmankin olisi pärjännyt? Koska tuntui, että hänen oli kiva saada jokin pieni muisto. Merihevosen viemistä kylpyyn odotettiin koko loppupäivä. Se oli hetkellistä hauskaa, mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Lisäksi lapsi on vielä niin pieni, ettei osaa varsinaisesti vaatia ”saamista”. Kun vietimme miehen kanssa kahdestaan päivää Porvoossa ja kävimme vanhan kaupungin ihanassa lelukaupassa, toin tuliaisiksi pari pikku tavaraa nukkekotiin. Niitä oli hauska valita, ja ne sopivat nukkekotiin hienosti. Mietin kuitenkin miten helppoa lapsi on totuttaa siihen, että aina voi odottaa saavansa jotain, vaikka lapsen ei pitäisi saada kaikkea.

Ostan koska se on kivaa

Minä rakastan leluja. On ollut ihanaa miettiä lapselle lahjoja ja kaikkea mahdollista ihanaa, millä hän voisi päästä leikkimään. Siksi keksin jatkuvasti uusia leluja, joita haluaisin hänelle antaa. On ollut lumoavaa seurata miten oma leikki kehittyy ja omat mielenkiinnon kohteet tulevat esiin. Meillä on aika klassinen tyttö siinä mielessä, että hän rakastaa nukkeja, pehmoleluja ja nukkekotileikkejä. Häntä ei ole niiden pariin erityisemmin ohjattu, vaan lelulaatikossa lojuneet kaksi omaa vanhaa nukkeani alkoivat jossain vaiheessa kiinnostaa. Nukke viedään eteiseen rattaisiin nukkumaan, sille kannetaan ruokapöytään oma lautanen ja lusikka ja sitä hoivataan kaikella mahdollisella hellyydellä. Samoin mökillä huomasin miten innoissaan hän näperteli nukkekodin parissa, ja hankin keväällä poikkeusolojen aikana oman nukkekodin meille kotiin. Rakentelemme lisäksi usein legoja ja luemme paljon kirjoja. Luojan kiitos kirjastoista, joista saa haettua vaihtelua lukemiseen. Olisipa vielä lelulainaamoita, jotka tarjoaisivat saman!

Ruokapöytä on usein täynnä jengiä

 

Olen yrittänyt seurata millaisista leluista ja tekemisestä hän kiinnostuu ja parhaani mukaan tukea sitä. Sikäli olen todella iloinen nukkeleikeistä, että ymmärrän niitä itse huomattavasti paremmin kuin autoratoja. Synttärilahjaksi hän saa uuden todella hienon nuken, jolle tulee sitten vielä jouluna perästä erilaisia hoitotarvikkeita ja vaihtovaatteita. Niitä on ollut aivan ihana hankkia, enkä malta odottaa, että saan nähdä hänen ilmeensä lahjaa avatessa. Siihen se lahjojen ostaminen ja tavaran antaminen perustuukin – lapsen kasvoilla paistavaan iloon. Kuka nyt ei haluaisi ilahduttaa?

Mutta entä sitten, kun ilo ei ole enää aitoa, vaan on oppinut vaativaksi ja pahimmillaan purkautuu ulos pettymyksenä kun saatu tavara onkin vääränlainen? Kun on opittu vaatimaan, haluamaan ja saamaan liikaa, eikä mikään tunnu enää miltään? Kun huone täyttyy tavarasta, jolla ei ole mitään tunnearvoa, jolla ei koskaan leikitä ja jonka katoamista ei edes huomaisi? Kun lapsen ei pitäisi saada kaikkea, mutta itse tekisi mieli hankkia?

Vähällä pärjää parhaiten

Tässä myös pätee vanha sääntö, että vähemmän on enemmän. Meille riittää tälläkin hetkellä ne muutamat lelut, joilla lapsi pääsääntöisesti leikkii. Nyt meille riittäisi nukkekoti ja siellä asuvat pikkuotukset, yksi nukke, legot, tietyt kirjat ja unilelut. Ei muita juuri käytetä. Välillä hyllystä kaivetaan muita lelulaatikoita ja sieltä esiin palikoita, palapelin palasia tai puinen kahvinkeitin. Ne ovat olleet ihan hauska lisä. Mutta pääasiassa lelulaatikot ovat aika tyhjillään.

Olen itse sen verran järjestelijäfriikki, että yritän pitää ne muutamat lelut omissa laatikoissaan enkä kestä ajatusta, että joka paikka pursuisi tavaraa. Palapeli yhdessä, legot yhdessä ja pinottavat purkit yhdessä. Lattialla oleva isompi lelulaatikko on varattu nukkea ja sen (tulevia) tarvikkeita varten. Kun leluja kertyy lisää, vanhoista voi hankkiutua eroon. Turha säilyttää sellaisia, joita ei ikinä käytetä ja etenkin sellaisia, joista on kasvettu ohi. Kun leluja on vain vähän, leikki on keskittyneempää ja luovempaa. Etenkin nukkekoti on varsinainen aarreaitta, jossa mielikuvitusta saa käyttää. Sitä on myös helppo jatkaa esimerkiksi uusilla kalusteilla, jolloin leikki kehittyy eteenpäin lapsen kasvaessa. Nyt minimalismi on valttia, jotta kädet eivät vain huido liian ahdasta sisustusta nurin. Tuon ikäiselle riittää, että on se yksi tuoli tai sänky jolle yhtä pupua asettelee.

Korona asettaa elämälle nyt rajoitteita, mutta tulevaisuudessa meillä on varma tavoite antaa kasvavassa määrin myös omalle lapselle tekemislahjoja. Se ei tarkoita, ettei hänelle ikinä hankittaisi leluja tai annettaisi mitään ihan vain antamisen ilosta. Tavoite kuitenkin on, ettei saamisesta ja ostamisesta tule itseisarvoa, vaan saatu tavara todella merkitsee jotain. Kuten se synttärilahjaksi tuleva nukke, jonka uskon olevan todella mieluinen. Käytin paljon aikaa löytääkseni todella hyvän nuken, joka kestää aikaa ja olisi ainutlaatuinen.

 

Lapsi ei tarvitse uusia leluja, mutta minä tarvitsen!

Se on nimittäin yksi syy, miksi haluaisi itse hankkia lisää. Kaipaan vaihtelua. En jaksa pyöritellä käsissä niitä samoja Sylvanian Families – hahmoja, pukea niille samoja pöksyjä ja rakentaa joka päivä legoista maatilaa. Pienen lapsen kanssa joutuu hillitsemään lähinnä itseään pikemmin kuin lasta. Uskon, että se helpottaa kun lapsi leikkii enemmän itse. Eipä siinä vaiheessa ole niin väliä vaikka riisuisi ja pukisi leluja tuntikausia putkeen. Mutta kun tässä vaiheessa hän riisuu, ja minä minuutin välein puen, antaisin välillä käteen todella mielelläni uuden lelun, jonka ihmettelyyn menisi aikaa. Kun tällä hetkellä ne muut menemiset ovat aika rajallisia. Ulkoilemme kyllä paljon, mutta ei voi kieltää etteikö sekin olisi ollut helpompaa kesäaikaan.

Nukkekotiin olisi hauska kerätä tarvikkeita, hyllyt täyttää uusilla kirjoilla ja kaappeihin hankkia toinen toistaan ihanampia vaatteita. Fakta kuitenkin on, että liikoja vaatteita ei ehdi käyttää, kirjoista luetaan jatkuvasti niitä samoja suosikkeja ja liika tavara hukuttaa alleen myös ne hyvät lelut, joilla aidosti haluttaisiin leikkiä. Pistän siis aika surutta eteenpäin ne lelut, joilla ei ikinä leikitä.

Samat lelut jaksaa kiinnostaa

Lapsi haluaa toistoja, rutiineja ja tuttuja juttuja, minä haluan sitä uutta ja erilaista. Minä olen se, jonka päässä on tarve uuden hankkimisesta, ja minulta se siirtyy todella helposti myös lapselle, jos aina lelukaupan ohi kulkiessa mukaan tarttuu uusi tavara. Siltä haluan välttyä. Sen sijaan haluan tuoda iloa,  mitä seuraa teatteri-illan, elokuviin menon tai konsertin odottamisesta. Päivästä huvipuistossa tai retkestä metsään kaverin kanssa. Se ei poista iloa, mitä joululahjan avaaminen voi myös antaa. Mutta ne kaksi voivat myös kuulua yhteen. Voi avata paketin, jonka sisältä saa ”lahjakortin” ja lupauksen tulevasta. Sellainen lahja jatkuu vielä juhlapäivän jälkeen.

Kavereiden luona ja mökillä saa vaihtelua omiin leluihin, minäkin, ja kun jokin leikkivaihe menee ohi, sitten voi keskittyä leluihin sen uuden vaiheen ympärille ja hankkiutua vanhoista eroon. Niin kauan kuin nuket kiinnostavat, hankin mielelläni tarvikkeita nukella leikkimiseen, kuten tuttipullon ja vaihtovaatteet. Jos ja kun nukkevaihe menee ohi ja kiinnostus siirtyy vaikka lautapeleihin, sitten voidaan etsiä erilaisia kiinnostavia lautapelejä. Lapsi osaa kyllä kertoa hyvin pienestä pitäen mikä häntä itseään aidosti innostaa. Ja se on ollut vanhemmuuden hienoimpia puolia, seurata millainen persoona meillä kasvaa ja mistä hän on kiinnostunut. Ja se mielikuvitus! Teen kaikkeni sen eteen, että mielikuvitus ja luovuus saavat aina vain kukoistaa. Siksipä hillitsen itseni, ihailen ja ideoin, ja annan lapsen kuvitella mahdollisimman paljon.

 

Lue myös

Miksi jouluvauva on ihan paras

Äitienpäivä vai äiti joka päivä?

Viikko keskellä korona-arkea

Meidän viikko

 

 

 

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi

Facebook

Parhaat ruokablogit