Yksi vuosi äitinä

Olen nyt ollut äiti yhden vuoden. Vuosi äitinä on ollut monin tavoin ihmeellinen, mutta toisaalta ihan vain tavallista arkea. Vauvan syntymä otettiin vastaan hyvin rauhallisesti, luonnollisena tapahtumana, jota oli odotettu koko yhdeksän kuukautta. Itse asiassa jo paljon pidempään. Näin jälkikäteen ajatellen, olimme kuitenkin ensimmäiset kuukaudet aika höpsähtäneitä.

Olemme naureskelleet monet kerrat niille illoille, kun vuoron perään toinen kiiruhti vauhdilla suihkuun toisen pidellessä vauvaa ja kyykätessä pitääkseen tämän rauhallisena. Sitä tuli myös pähkäiltyä turhan pitkään ja hartaasti asioita, joita ei välttämättä olisi tarvinnut pähkäillä ollenkaan. Mutta se kuuluu asiaan – tämä on ensimmäinen lapsemme, ja sellaisen alle kolme kiloisen nyytin tuominen kotiin mullistaa kenen tahansa elämän. Kaiken kaikkiaan otimme vastasyntyneen kanssa ihan rennosti, ja ajattelimme, että tekemällä oppii. Jokainen vauvakin on yksilö, joka pitää opetella tuntemaan jotta tietää mikä toimii parhaiten.

Ihmeellistä arkea vauvakuplassa

Eihän se meidän vauvamme silti kenenkään muun elämää mullistanut. Oli ihmeellistä työnnellä vauvaa ulkona vaunuissa ja katsella vastaantulijoita, tuntien että kaikki tuijottavat. Vaikka oikeasti kukaan ei kiinnittänyt meihin sen enempää huomiota. Itse sitä vain myhäili ja ajatteli  tiedättekö että meillä on täällä kyydissä ihan pieni vauva? Vaikka julkisilla paikoilla kuukauden tai parin ikäinen pallero keräsi kyllä katseita, olimme silti vain tavallisia ihmisiä muiden tavallisten ihmisten seassa. Siinä vaiheessa oma tunnelma ei vain ollut tavallinen, vaan maaginen. Meidän elämme oli muuttunut peruuttamattomasti, vaikka muiden arki jatkui ennallaan.

Minä olen halunnut äidiksi niin pitkään kuin vain muistan. Monet haaveet ovat vuosien varrella muuttaneet muotoaan tai jopa kadonneet kokonaan, mutta lapsen saaminen ja äidiksi tuleminen ovat vain vahvistuneet. Useamman vuoden ehdin jo tosissani pelätä, etten saisi koskaan tulla äidiksi, sillä lapsen saamiselle ei vaan tuntunut olevan sopivaa hetkeä. Sitten tämä tyyppi päätti ilmestyä lähes vahingossa, ihan kuin ilmoittaen että pistäkää piste sille jahkailulle sillä hän tulee tasan nyt. (Nyt tyypin tuntiessani sopisi hänen suuhunsa aika hyvin!) Raskaus ja äitiys eivät ole koskaan olleet minulle itsestäänselvyyksiä, ja raskausaikana vauvan hilluessa mahassa minulla oli pakottava tarve saada hänet jo syliin.

Vauva-arjessa

Monella tapaa meidän vauvavuotemme oli älyttömän helppo. En osaa samaistua vanhempiin, joille vauvavuosi on raskasta aikaa. Yksinkertainen syy helpolle arjelle ollut lienee se, että vauvamme on aina nukkunut hyvin. Jo ensimmäisistä viikoista saakka hän heräsi ehkä pari kertaa yössä syömään, ja jatkoi heti unia. Kolmen kuukauden ikäisenä siirsimme hänet omaan huoneeseen, jossa kävin kerran pari yössä hänet syöttämässä. Jokunen poikkeus matkan varrelle on mahtunut, mutta silti meidän kohdallamme huono yö on tarkoittanut vauvan heräämistä ehkä kolme kertaa yössä, tai heräämistä ennen aamu neljää, mikä oli hyvin poikkeuksellista.

Seitsemänkuukauden ikäisenä hän alkoi nukkua ilman yösyömistä, ja kahdeksankuukautisena kellon ympäri ilman heräämistä. Kun esimerkiksi mökillä nukuimme samassa huoneessa, havahduin itse helposti vauvasta lähteviin ääniin, vaikka hän ei olisi hereillä ollutkaan. Sikäli myös eri huoneissa nukkuminen takasi meille paremmat yöunet. Missään vaiheessa vauvavuotta en ollut väsynyt, enkä tiedä millaista vauva-arki on huonosti nukuttujen öiden ja raastavan väsymyksen kanssa. Sillä on valtava merkitys mielialan ja ilmapiirin kannalta. Monet turhat riidat saavat aikansa väsymyksestä.

Aikaa itselle

Ennen vauvan syntymää jännitin eniten sitä, miten kestän oman ajan puutteen. Olen lapsesta asti tarvinnut omaa tilaa ja aikaa olla yksin, ja pienen vauvan kanssa yksinoloa ei juuri ole. Onnekseni huomasin nopeasti, ettei sitä vauvan kanssa samalla tavalla kaivannut. Nautin omasta ajasta erityisesti aamuisin (katso Oma täydellinen aamurutiini) ja miehen kanssa kahden keskisestä ajasta iltaisin. Kun vauva vielä alkukeväästä nukkui pitkiä, jopa neljän tunnin päiväunia, minulle ehti jo iskeä ikävä. Nykyään päiväunia on enää yhdet, ja niiden aikana ehdinkin mukavasti itse hengähtää hyvän kirjan parissa, laittaa ruokaa tai mitä sitten haluankaan. Omaa aikaakin on siis löytynyt. Ja vaikka välillä on ihanaa olla yksin, palleron kanssa hengailu on niin paljon parempaa!

Vauvavuoteen suhtautuminen oikealla asenteella on myös merkittävä asia jaksamisen kannalta, mutta olemme päässeet monella tavalla helpolla. Vaikka lapsemme oli ennen liikkeellelähtöään jossain määrin turhautunut halutessaan enemmän kuin taidot antoivat periksi, hän on kaiken kaikkiaan ollut todella tyytyväinen ja iloinen tyttö. Olemme käyneet läpi jonkin verran vatsavaivoja, vierastamista, rintaraivareita sun muuta, mutta kiitos hyvin nukuttujen öiden ja menossa viihtyvän onnellisen vauvan vuosi äitinä on ollut elämäni onnellisinta aikaa. Jos vauva olisi huutanut taukoamatta, valvonut öisin, kärsinyt allergioista ja ollut muilla tavoilla haastava, kokemus olisi varmasti täysin toisenlainen, vaikka unelma äitiydestä olisikin käynyt toteen.

Uusi perheenjäsen

Emme tienneet saammeko tytön vai pojan, ja jostain syystä minulla oli vähän tunne pojasta. Kun sitten minulle ojennettiin syliin mustatukkainen pieni tyttö, se oli siinä. Olin aina halunnut oman pienen tytön. Oman lapsen. Olla äiti. Tämä lapsi on minun unelmani, eikä minulta puutu enää mitään. Se on paljon sanottu, mutta se on myös totta. Rakastin lastani ensi hetkestä asti, jo raskausaikana, ja tarve pitää huolta oli läsnä välittömästi.

Kesällä 7-kuukautisena oli takertumisvaihe melko voimakas

Silti, yhtä lailla kuin missä tahansa ihmissuhteessa, se todellinen rakastuminen tuli tutustumisen myötä. Rakastuminen juuri tähän ihmiseen, juuri sellaisena kuin hän on. Ja hän on mahtava tyyppi. Huumorintajuinen, menevä, villikin. Ja toisaalta herkkä, lempeä ja läheisyyttä kaipaava. Hän on sosiaalinen ja rakastaa huomiota. Pieni show on usein päällä. Tarkkailija, silmät pyöreänä seuraamassa ympäristöä. Koko ajan menossa. Malttamaton ja temperamenttinen, ja silti niin sitkeä tsemppari, joka rakastaa halailua, hippaleikkiä, marjoja ja unipupu Haisua. Kerrassaan ihmeellinen pieni ihminen, joka on nyt jo yksivuotias, ja antanut minun elää suurinta unelmaani jo yli vuoden ajan.

Pinna kireällä

Onhan minullakin ollut niitä päiviä, kun hermoja kiristää ja vauvallekin on tullut tiuskittua, jopa huudettua. Vaikka se onkin tuntunut pahalta, yritän muistaa, että ihmisiä tässä vain ollaan ja toisaalta lapsenkin on hyvä huomata, että myös aikuiset näyttävät tunteitaan. Kunhan jälkeenpäin pyytää anteeksi. Oman lapsen kanssa olen ollut yllättävän kärsivällinen, ja toivon, että pinna venyy entisestään nyt kun ulkovaatteita pukiessa yritetään kiemurrella karkuun ja sanan ”EI” merkitystä todella testataan. Tässäkin levännyt olo merkitsee paljon.

Esimerkiksi nyt meillä oli kenties vauvavuoden raskain viikko – eikö olekin osuvaa että juuri se vauvavuoden viimeinen viikko! Lapsi sai rokotukset viime viikolla, niistä nousi kuume samana iltana ja kurja, väsynyt olo pariksi päiväksi. Mutta jotenkin se kurjuus vain jatkui, ja tyyppi on ollut todella itkuinen ja vaisu. Tiedä sitten miksi. Mutta heti huomaa kuinka raskasta on kuunnella toisen itkua päivästä toiseen. Kyllä siinä hermo kiristyy itselläkin. Sitten vihdoin hän oli pari päivää taas oma ihana, iloinen itsensä, kunnes torstai-iltana nousi kuume. Ja se nousi ja nousi, kunnes mittari näytti jo yli 40 astetta. Meillä on otsasta mittaava lämpömittari, enkä tiedä kuinka luotettava se on, mutta kuumetta oli joka tapauksessa runsaasti.

Koko yö meni kuumeessa, mutta aamulla se oli laskenut ja synttäripäivän sankari oli oikein hyväntuulinen. Kunnes iltapäivällä neljän aikaan kuume alkoi nousta uudelleen, kipusi jälleen samoihin lukemiin ja teki pienestä todella kipeän. Panadolia naamaan ja nukkumaan. Kuume oli vähän tullut alas siihen mennessä kun itse menin nukkumaan, mutta puolen yön jälkeen se oli taas noussut. Lisää panadolia, ja aamuyöstä mittari näytti enää reilua 37 astetta. Alan olla todella kypsä tähän, eikö toinen olisi jo sairastellut tarpeeksi! Tuntuu ihan hullulta, että ensimmäisen kerran tulee kipeäksi rokotuksista, joiden pitäisi nimenomaan estää tulemasta kipeäksi. Neuvolassa puhuttiin yhden illan tai aamun pituisesta kuumeilusta, ei useamman päivän korkeasta kuumeesta. En osaa uskoa että juuri viikko rokotusten jälkeen olisi iskenyt sattumalta ensimmäinen kuumetauti muuten vaan.

Miten muilla on mennyt rokotusten kanssa, onko näin vahva reaktio ylipäätään kuinka yleinen?

Tästä eteenpäin

Kaiken kaikkiaan vuosi äitinä on mennyt valtavan nopeasti, liian nopeasti. Ja toisaalta on vaikea edes ajatella elämää ennen äitiyttä, niin kaukaiselta se tuntuu. Tämä yksi vuosi äitinä on ollut vasta ensimmäinen monista. Vuoteen on mahtunut valtavasti, ja siitä onnettomasta pienestä rääpäleestä on kasvanut ihan iso tyttö, joka osaa jo valtavasti asioita ja haluaa oppia koko ajan enemmän. Tämä vuosi äitinä oli myös todella intensiivinen, ja päiväni ovat pääsääntöisesti täyttyneet ajasta tyttäreni kanssa. Se on ollut täysin ok, enkä olisi halunnut vaihtaa sitä mihinkään. Välillä silti mietin, kuinka kauan tällä tahdilla olisi mahdollista jatkaa ja silti tuntea olevansa vielä oma itsensä, eikä vain toisen ihmisen äiti. Parhaimmillani olenkin molempia, koska ne kaksi osaa eivät ole erotettavissa. Se, että olen äiti, ei muuta sitä asiaa, että olen yhä myös minä. Nykyään tärkeä osa minua on myös äitiys.

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi

Facebook

Parhaat ruokablogit