Minä olen tyyppi, joka oppi harrastamaan liikuntaa vasta aikuisena. Ja ennen kaikkea, opin rakastamaan liikuntaa vasta aikuisena. Mikä motivoi liikkumaan kerrasta toiseen ja miten opin aidosti rakastamaan liikuntaa?

Epäurheilullinen lapsi

Olen kasvanut maaseudulla isossa omakotitalossa ja viettänyt paljon aikaa pihalla, lähimetsissä ja oman kylän ympäristössä pienestä pitäen. Myös mökkeily on aina kuulunut elämääni. Luonto ja ulkoilu ovat siis olleet läsnä ja tärkeitä koko ikäni.

En kuitenkaan lapsena harrastanut liikuntalajeja, paitsi ratsastusta. En ole ikinä tykännyt pallopeleistä, vihasin luistelua ja hiihtäminenkin oli vähän niin ja näin. Uskon, että lapsena tärkeintä on olla aktiivinen. Leikkiä, juosta, touhuta ulkona. Ei siinä tarvitse miettiä käveltyjä askelia tai syketasoa. Mutta, lapsen on äärimmäisen tärkeää liikkua. Liike on lapselle tavallista ja normaalia, itsestäänselvyys, joka tulee leikin ohessa. Juokseminen on lapselle luontainen tapa liikkua ja juoksentelu pallon perässä, ulkona sinne sun tänne tai hippaleikki kaverin kanssa ovat juuri sitä liikuntaa, jota lapsi arkeen tarvitsee. Ja kuitenkin se on ennen kaikkea leikkimistä, hauskaa, jossa liikunta on sivutuotteena ja suurena etuna.

Itse olen ollut lapsi, joka on rakastanut telkkaria, elokuvia ja lukemista. Myös yhtä lailla omia leikkejäni ja pihalla touhuamista. En kuitenkaan ollut sellainen lapsi, jota voisi kutsua aktiiviseksi. Pikemminkin olin pitkään hyvin mukavuudenhaluinen, eikä liikkumisen valitseminen ollut tapani toimia. Totta kai pihaleikeissä juostiin, narua hypittiin ja omilla pyörillä pyöräiltiin ympäriinsä, mutta kokonaistilannetta se ei muuttanut. Tunsin olevani melko kömpelö ja pelkäsin muun muassa kuperkeikan tekemistä. Pelkäsin myös kaatumista luistimilla ja lasketellessa – sama tunne on oikeastaan vieläkin.

Viihdyin hevostallilla ratsastuksen ja oman hoitohevosen parissa, mutta voimakkain heppahulluus alkoi yläasteiässä mennä ohi. Nyt siirrän sitä intoa eteenpäin, ja olen alkanut innostua enemmän taas itsekin! Paljon kuulee, että se mikä motivoi liikkumaan tulee myös lasten harrastusten seuraamisesta.

Jumppaajaksi

Taisin olla 14, kun aloin käydä äitini mukana jumpissa. Oli spinningiä ja circuit-treeniä. Ensimmäistä kertaa aloin löytää liikkumisen nautintoa. Sitä hyvää oloa, mitä tulee kunnon hikoilusta ja voimien käytöstä. Olo jumppatunnin jälkeen oli loistava. Siinä myös tutustui paremmin omaan muuttuvaan kehoon. Sai tunnustelua miten keho taipuu ja missä on eniten voimaa. Tiedostin myös turhan tarkkaan, että liikunta kuluttaa kaloreita. Tai ne olivat iso osa sitä, mikä motivoi liikkumaan teini-iän keskellä.

Kun säännöllinen ratsastusharrastus jäi, jumppien määrä lisääntyi. Mukaan tuli aikanaan lisää ryhmäliikuntaa, kuten Les Millsin Bodupumpia, ja lukioiässä kuntosalia. Yläasteen loppuvaiheessa kävin läpi aika rankan näännyttämiskuurin, jossa painoni tippui siihen pisteeseen, että luut paistoivat läpi. Oli päiviä, kun söin pelkän omenan, mutta jumppaan oli kuitenkin mentävä. Liikunta oli pelkkää suoritusta, energian kulutusta.

Lukion aloitettuani olin pulassa. Olin jatkuvasti vihainen. En jaksanut kävellä koulurakennuksen ylimpään kerrokseen ja aloin vähitellen aidosti ymmärtää, ettei niin voinut jatkua. Ruuan määrä lisääntyi ja liikuntaan alkoi piisata energiaa. Abikevät oli oikeastaan aikamoista kukoistuksen aikaa. Liikuin paljon, osin suorittaakseni mutta myös nautinnosta. Oli ihanaa käydä aamuisin pitkillä kävelyillä perheen beaglen kanssa ja ihailla kesäistä Lappeenrannan satamaa. Toisaalta, pelkkä jumppaan meno ei riittänyt, vaan tunnin treeniin piti lisätä myös muun muassa 100 vatsarutistusta, punnerrusta ja mitä lie.

Vuosi ulkomailla

Kun lukion jälkeen muutin vuodeksi Yhdysvaltoihin, yritin aluksi pitää treenistä kiinni. Kävin juoksemassa ja joogassa. Wisconsinissa pikkukaupungin ulkopuolella ei ollut katuvaloja, ja joogasalille ajoi melkein tunnin suuntaansa. Syksyn tullessa liikunta alkoi vaan jäädä. Olin aupairina 8- ja 10-vuotiaille tytöille, ja minulla oli päivisin koulun ajan vapaata. Illalla työt loppuivat usein vasta klo 20 aikaan, ja aamulla piti herätä kuudelta hoitamaan tytöt kouluun.

Nyt on helppo ajatella, että olisihan siinä päivisin ehtinyt urheilla. Kyllä minä yritinkin. Taustalla oli monta tekijää, kuten yksinolo vieraassa maassa ja halu viettää aikaa uusien kavereiden kanssa. Totta kai mieluummin lähdin muiden kanssa ostarille kuin yksin juoksemaan. Kun vuosi elämästä kului vähän kuin lomalla, toisin sanoen koko ajan herkutellen ”koska täällä on kaikkea uutta ja jännää ja erilaista maisteltavaa”, paino nousi. Juokseminen oli raskaampaa ja liikunnan jäädessä sivurooliin sen pariin oli koko ajan vain vaikeampi palata. Vähitellen ajatukset siirtyivät kotiin palaamiseen, siihen, että kotona syön sitten terveellisesti ja alan taas urheilla.

Uusi arki kotona

Asuin Suomeen palattuani vielä vanhemmilla vajaan vuoden. Kävin jumpissa, mutta puhtaasti suoritusmielessä. Olin totta puhuen aika hukassa kehoni kanssa. En tuntenut olevani sinut itseni kanssa, enkä löytänyt tasapainoa mihinkään.

Muutin Helsinkiin kimppakämppään ollessani 19-vuotias, ja asuin seuraavan vuoden kämppisten kanssa. Useamman vuoden viikonloppuihin kuului juhliminen, ja täytyy sanoa, että ne olivat hauskoja aikoja. Ei ikinä enää, mutta se kuului siihen ikään. Huomio oli ihan muissa asioissa kuin liikunnassa, ja vaikka ryhmäliikuntatunnit siinä sivussa olivatkin mukana, se mikä motivoi liikkumaan oli suorituskeskeistä. Ainahan se hyvältä tuntui kun oli treenannut, mutta kyse oli paljolti myös tarpeesta polttaa ne kalorit.

Noina vuosina aloin myös selkeästi huomata, ettei kaikki ole hyvin. Toki elämäntavat olivat mitä olivat, mutta eivätkö ne kaikilla parikymppisillä ole? Tein vuorotyötä ja aloin opiskella, viikonloppuisin biletettiin ja käytiin viikolla porukalla jumppaamassa. Olin todella väsynyt. Tai ei, väsymys ei edes kata sitä. Olin lopen uupunut. Mietin, miksi muut jaksavat, kun minä en. Aamuisin sängystä nouseminen oli asia, mikä sai itkemään. Haaveilin mahdollisuudesta vain maata peiton alla ja nukkua. Nukkua. Nukkua. Mikään määrä unta ei riittänyt. Välillä meni viikko, että vain makasin siellä sängyssä, ja sitten jaksoi vähän aikaa pusertaa eteenpäin. Ja sama toistui vuosien ajan.

Seinä tuli vastaan

Muistan edelleen sen aamun, kun en päässyt sängystä ylös. Jatkoin vain nukkumista. Kun lopulta katsoin kelloa, se oli puoli 5 iltapäivällä. Säikähdin pahemman kerran. Viimeistään silloin tajusin, että minussa on jokin vialla. Kaverini olivat jo pitkään sanoneet, että tarvitsen ihmeen paljon unta. Kämppiksenä ja yhdessä matkustellessa sitä huomaa toisen tavoista paljon.

Avun löytäminen ei ollut helppoa, mutta kun vihdoin päädyin oikealle lääkärille, asiat alkoivat järjestyä. Minulla oli diagnosoitu kilpirauhasen vajaatoiminta jo lukioikäisenä, mutta lääkitys ei ollut ikinä muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan. Vuosien aikana tilanne vain paheni. En uskalla edes kuvitella missä olisin nykyään, jos en olisi tuolloin saanut apua.

Ruokavaliomuutosten, oikean lääkityksen ja ohjatun elämäntapojen parantamisen myötä aloin vihdoin herätä eloon. Yhtäkkiä minulla oli energiaa, jaksoin herätä aamulla ja sopia tapaamisia koulupäivän jälkeen. Aiemmin ajatus siitä, että koko päivä olisi menoja, oli suunnattoman ahdistava. Nyt jaksoin aamulla joogaan, siitä suoraan yliopistolle, luentojen jälkeen kaverin kanssa kahville ja vielä tyytyväisenä kotiin. Tutustuin itseeni ja omiin kykyihini uudelleen. Jouduin muuttamaan käsitystä itsestäni. En ollutkaan laiska ja saamaton, minä olin sairas. Voitteko kuvitella, millainen vapauden tunne tuosta ymmärryksestä seurasi?

Kasvua ja kehittymistä

Vaikka energiaa liikkumiseen jatkossa piisasi, ei tie tänne ollut vielä kuitenkaan helppo. Liikunta oli aidosti nautintoa, mutta suhtauduin siihen myös velvollisuutena, suorituksena, joka piti saada hoidettua. En niinkään kuunnellut kehoani ja sen tarpeita, kuin pään sisäistä ääntä, joka käski liikkua. Maanantaina salille, tiistaina joogaan, keskiviikkona lenkille, torstaina Bodypumppiin, perjantaina spinningiin, lauantaina joogaan, sunnuntaina vapaa. Näin jatkui pitkään. Siitä seurasi hyvää oloa, mutta poljin paikallani. Nostelin painoja rutiinilla ja tavan vuoksi, jaksoin tai en. Vedin spinningiä, kun olisi pitänyt korkeintaan venytellä, palautella ja kävellä.

Kun useampi vuosi sitten sairastuin kaksi kertaa keuhkokuumeeseen, kuntoutuminen otti aikansa. Aluksi ihan kävely ja seisominen veivät voimat. Jos yritti juosta, lenkki tuntui kuin olisi juossut liisterissä, ja palautuminen ei päässyt alkuun ollenkaan. Pelastukseksi koitui kesä. Loma, lepo, mökkeily. Lämpö helli kärsineitä keuhkoja ja antoi lisää voimia. Vähitellen aloin taas jaksaa.

Jos sairastumisesta jotain hyvää pitää hakea, minä todella opin, että vähemmän on enemmän. Kun urheilin pakon edessä vähemmän, huomasin tosiasiassa saavani aikaan enemmän. Jaksoin nostella isompia painoja ja juosta kovempaa ja pidempään. Palautuminen oli tehokkaampaa ja mieli virkeä. Ennen kaikkea, into ja halu liikkua pysyi yllä. Oli silkkaa iloa juosta, kävellä, hengästyä ja se jos mikä motivoi liikkumaan. Osasin nauttia tekemisestä. En edelleenkään hae liikunnasta kummempia tuloksia tai kehitystä, vaan liikun ihan yleisen hyvinvoinnin ja arjessa jaksamisen vuoksi. Nyt äitinä liikunta on myös hyvin vahvasti sitä kuuluisaa omaa aikaa, jossa ajatukset saa ohjattua muualle. Kuitenkin myös tuloksia syntyy ihan uudella tavalla, silkkana sivutuotteena.

Perhe-elämän keskellä

Raskaana ollessa harrastin liikuntaa loppuun asti ja kävin kuntosalilla viimeisen kerran viikko ennen synnytystä, sitten salikortista loppui aika. Metodeja piti toki muutella jo varhaisessa vaiheessa, enkä voinut koko raskausaikana juosta. Ensimmäisen juoksulenkin tein viitisen kuukautta synnytyksen jälkeen. Kävin salilla, mutta koronan aikana olen pysynyt sieltä poissa.

Nykyään liikun säännöllisesti, mutta lapsi menee edelle. Vielä liikunnalle on ollut aikaa. Kun työskentelin viime vuoden lopun, työaika oli joustava ja pääsin lenkille myös kesken työpäivän. Nyt lapsen aloitettua tarhassa ja minun ollessani vielä kotona olen ehtinyt nauttia hiihtämisestä täysin rinnoin. Aloitan ensi viikolla uudessa työssä, joka kestää kevään ajan. Päivät ovat pitkiä ja lapsen hoitoaika kasvaa. Ei siinä lenkille lähteminen ole illalla ensimmäisenä mielessä. Mutta välillä on. Ja välillä on tehtävä se valinta, jotta saa ylläpidettyä hyvää oloa ja jaksamista. Se kuuluisa tasapaino.

Olen sitä mieltä, että liikunnalle on tehtävä aikaa. Se on minulle ehdottoman tärkeää. Minä voin hyvin, kun saan liikkua. Usein se tarkoittaa perusteellista venyttelyä ja kehonhuoltoa, joskus hikitreeniä. Kunhan keho saa liikkua. Töiden kanssa liikunnalle ei jää samalla tavalla aikaa. Ruuhkavuodet vaativat priorisoimaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö liikkua ehtisi yhtään. Välillä saa ottaa itselleen sen tunnin ja käydä lenkillä, vaikka onkin äiti. Lapsella on myös isä, joka mielellään viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa. Kyse onkin siitä, ettei niin halua tehdä päivittäin, koska suurempi tarve minulla on olla lapseni kanssa. Tätä vaihetta kestää vain muutaman vuoden, ja sitten lapsellakin on jo omia itsenäisiä harrastuksia ja kouluiässä kavereiden kanssa menemisiä. Kyllä sitten ehtii. Ja kyllä seuraava sukupolvi tulee jo hyvin perässä.

Ilman lasta urheilisin totta kai enemmän. Mutta en usko, että urheilu voisi antaa enää enempää, jos siinä on järkeä? Määrä ei korvaa laatua. Ja lapsen kanssa olen yleisesti ottaen paljon aktiivisempi kuin aiemmin. Kantelen sylissä, leikin hippaa, olen leikeissä mukana. Ei siinä saa juuri paikoillaan istua, eikä siksi samanlaista 5 x viikossa jumppaan vimmaa enää olekaan. En sano etteikö ikinä olisi oloa, että haluaisin juuri nyt mieluummin urheilla kuin istua lattialla leikkimässä nukkekodilla, mutta pääosin liikuntaa on aina saanut kun on tarvinnut. Kyse on myös paljolti omasta halusta. Mennäkö paikasta A paikkaan B kävellen vai bussilla, ja niin pois päin.

Mitä ajattElen liikunnasta nyt?

Olen päässyt eroon liikuntakeskeisestä suorittamisesta ja liikunnan ajattelemisesta energian kuluttajana. Osaan kuunnella kehoani ja toimia sen mukaan tarvitseeko kroppa venyttämistä, hengästymistä vai rauhallista kävelyä. Ulkoilu on se mitä tarvitsen eniten ja mitä kaipaan joka päivä. On ollut upeaa saada tänä talvena hiihtää paljon ja hengittää raitista pakkasilmaa ja ihailla lumista metsämaisemaa. Hiihtokauden jälkeen on upeaa palata takaisin lenkkeilyyn. Ja voi että odotan kevättä ja kesää, kun pääsemme ipanan kanssa pyöräillen retkille ja viettämään tuntikausia ulkona!

Minulle on tärkeää saada harrastaa sellaista liikuntaa, josta aidosti nautin. Aikuisena se onkin helpompaa, kun kaikki vastuu ja valinnanvapaus on omissa käsissä. Lapsilla on eri tilanne. On hyväksi, että koulussa tutustutetaan eri liikuntamuotoihin ja annetaan mahdollisuus kokeilla eri lajeja. MUTTA mielestäni koululiikunnan pitäisi myös kannustaa löytämään se oma mieluinen tapa liikkua. Tuntuu, että suurin osa inhoaa koululiikuntaa ja siitä on jäänyt lähinnä negatiivinen fiilis. Ikään kuin, jos et ole hyvä pallopeleissä, et ole hyvä missään etkä täten liikunnallinen ihminen.

Mutta mikä vika kävelyssä on? Pyöräilyssä? Metsäpoluilla kulkemisessa? Kun tärkeää on ylipäätään liikkua, olisi äärimmäisen tärkeää auttaa ihmisiä löytämään jo lapsina se liikunnan nautinto. Ihan sama missä muodossa se tulee, kunhan liikunnasta jää hyvä olo ja positiviinen mieli. Sitä haluan välittää omalle lapselleni. Haluan lähteä juoksemaan innosta puhkuen ja saada lapsenkin innostumaan. Haluan näyttää hänelle, että liikunta on mahtavaa, oma valinta, eikä elämään kuuluva pakollinen paha.

Perusarkea, takana juoksulenkki, naama punaisena, vaatteet hiestä märkänä venytellen.

Itse löysin sen aidon liikunnan ilon vasta viime vuosina. Kun opin liikkumaan oikeasti siksi, että tekee mieli sen sijaan, että liikuntakertoja vain piti kerryttää ja energiaa kuluttaa. Hyvin harvoin nykyään on olo, ettei jaksaisi. Aina tekee mieli. Koska se antaa valtavasti hyvää oloa. Matka on ollut pitkä, mutta sitäkin opettavaisempi. Ehkä juuri siksi, että tähän on päästy virheiden ja erehdysten kautta. Tiedän, mitä voisi olla, ja olen äärettömän onnellinen siitä, mitä nyt on.

Entä te? Mikä motivoi liikkumaan?

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi  

Facebook

Parhaat ruokablogit

Ajattelin ihan itsellenikin hauskana vertailuna kirjata ylös oman ja meidän 2-vuotiaan ruokapäiväkirjan parin päivän ajalta. Eroaako lapsen ja äidin ruokapäiväkirja kuinka paljon?  Kun olimme yhdessä kotona työprojektini tultua päätökseen, söimme taas ateriatkin samaan aikaan. Tai melkein. Aamu- ja iltapalan syön yleensä erikseen. Päivät ovat esimerkkejä viimeiseltä yhteiseltä kotiviikolta ennen päiväkodin aloitusta.

Kun meiltä kysytään miten napero syö, vastaamme aina että kaikkea mitä mekin. Vältämme koko perhe gluteenia, maitoa ja valkoista sokeria, mutta se ei ole ehdotonta tai kiveen hakattua. Mies on gluteenin suhteen tiukin, lapsen kanssa syömme kyllä ihan 100% kauraleipää, vaikka se ei olisi puhdas kauraa. Välttely on se keskeinen ajatus, mikä tekeekin kaikesta kovin helppoa ja rentoa. Ei ole niin justiinsa, jos sushissa onkin seassa tavallista soijakastiketta. Mutta jos voi valita, niin toki sen pyytää ilman. Lehmänmaito on tosin lapselta kokonaan pois, koska sitä hän ei kestä.

Isovanhemmilla lapsi saa myös maidotonta ja gluteenitonta ruokaa, ja samoin on myös päiväkodissa. Miksi? Lue aiempi kirjoitus lapsen erikoisruokavaliosta.

Kaikkea mitä mekin

Niin, meillä syödään ihan tavallista kotiruokaa. Teen paljon keittoja ja laatikkoruokia, joista riittää useammalle päivälle. Välillä syödään myös pizzaa, sushia, hampurilaisia, etanoita, simpukoita ja jäätelöä. Lapsi saa kyllä kaikkia niitä. Hän tietää myös herkut, ja on saanut joskus isovanhemmilta palan maitosuklaata. Enää maitoa ei voi antaa edes poikkeuksena, mutta kummasti mummolasta palatessa kuuluu usein mummon antaneen jätskiä marjojen kanssa. Tykkään itse leipoa ja herkkuja tulee napsittua pitkin viikkoa, joten ole lapsenkaan kanssa karkkipäivää sen kummemmin ajatellut pitää. Kunhan herkkuja nyt ei joka välissä ja joka päivä syö, vaan pääasiassa ihan oikeaa ruokaa.

Kotona meillä on vegaanista, tummaa ja raakasuklaata, ja jos satun itse nappaamaan palasen lapsen nähden ja hänkin pyytää, niin yleensä hän saa myös pienen palan. Varsinaisia karkkeja meillä ei ole. Gluteenittomat lakut ovat poikkeus. Lapselle karkkipussi meinaa niitä kaupan hedelmänameja, joissa ei ole sokeria. Frugi hedelmämehuista tehdyt nallekarkit ovat suosiossa. Ja YoYo hedelmärullat. Ja niin se koitetaan pitääkin. Juhlissa ja kylässä saa maistaa muutakin, mutta kotona linja on tämä. Kummitytön ristiäisissä sai valita lasten omasta pikkubuffasta jonkun herkun. Oli vaahtokarkkeja, keksejä ja suklaakarkkeja. Otti sitten pikkunakin.

Olen itsekin koittanut vähän rajata herkkujen syöntiä, ettei siitä tule jokapäiväinen tapa. Mutta otan kyllä sitä suklaata silloin kun mieli tekee. Jos tekee mieli joka päivä, niin silloin pitää skarpata, koska yleensä kyseessä ei enää ole aito halu vaan silkka tapa. Silloin herkut eivät edes maistu yhtä hyvältä. Mutta kyllä lapsen ja äidin ruokapäiväkirja eroaa usein juuri siinä, että äiti tulee napsineeksi enemmän makeita herkkuja. Uskon vahvasti siihen, että pieni määrä vaikka päivittäin on minulle parempi, kuin yhteen päiväön rajattu karkkipäivä, jolloin pitäisi kokeilla kaikkea. Syön kun mieli tekee ja piste.

Lapsen ja äidin ruokapäiväkirja

Mutta aika samalla tavalla me syömme. Lapsen herkkuja ovat sitä paitsi olleet yllättävät jutut, kuten oliivit ja silli. Jouluna ei olisi muuta syönytkään kuin silliä. Sen sijaan kasviksia ei meinaa mennä kuin piilotettuna smoothieen. Pidän silti kiinni siitä, että meillä syödään sitä ruokaa mitä on tarjolla. Jos ei maistu, ei ole pakko syödä. Mutta tilalle ei tule muuta ennen seuraavaa ateriaa. En tarjoa tulista chiliä tai pelkkää parsakaalia, joten ruuat ovat kyllä syömiskelpoisia. Hernekeitto on tosin ollut sellainen ruoka, jota näyttää olevan mahdotonta edes niellä. Sitä en varmaan hetkeen tarjoa uudelleen. Itselläni on vieläkin traumoja koulun punakaali-ananassalaatista, joka juuttui väkisin kurkkuun, mutta oli pakko syödä. Minä en ikinä pakota syömään yhtään mitään. Olen tiukkana siitä, ettei jälkkäriä tipu jos muuta ruokaa ei syödä. Jälkkäriä ei ole tarjolla mitenkään jatkuvasti, mutta aina silloin kun sitä on. Kaikkea ei ole pakko syödä, mutta maistaa pitää. Mutta jos ei ole nälkä, ei ole pakko syödä mitään.

Listalla on pari päivää meidän viimeiseltä yhteiseltä kotitiimiviikolta, ennen kuin lapsella alkoi päiväkoti. Otin päiviksi maanantain ja perjantain, jotta näkyy vähän erilaisia ruokia. Me syömme nimittäin yleensä samaa ruokaa pari kolme päivää, sillä teen kerralla isomman satsin. Näin ruokaa ei tarvitse tehdä joka päivä. Varsinkin korona-aikana kun olemme kaikki syöneet pääasiassa kotona, ruokaa kuluu paljon. Näiden päivien aikana ateriat ehtivät kuitenkin vaihtua.

Vähän huonosti muistin kuvata ruokia ja tajusin aina vasta jälkeenpäin, että annoksesta piti ottaa kuva. No jokunen kuvakin pääsi onneksi mukaan, niin vähän hahmottaa miltä ateriat näyttävät.

Maanantai

Aamupala

Syömme oikeastaan aina puuroa. Ja aika samoilla lisukkeilla. Ja en vaan kyllästy, se on niin hyvää! Lapsellekin maistuu. Joskus teen vohveleita, köyhiä ritareita tai itselleni leipää ja jogurttia lapsen ollessa yökylässä, mutta pääasiassa se on aina puuro. Saa nähdä tökkääkö joskus ja pitää vaihtaa aamupalaa. 

Äiti klo 5.40: Kauramaitoon keitetty kaurapuuro, maapähkinävoita, sokeritonta aprikoosihilloa, mustikoita, banaania ja päälle Fazer Alku mysliä. Lisäksi Mokkamestarin Havaijin pähkinä – kahvia Barista kauramaidolla.

Lapsi klo 7.30: Kauramaitoon keitettyä kaurapuuroa, sokeritonta aprikoosihilloa, maapähkinävoita, mustikoita, banaania, hieman Fazer Alku mysliä. Lisämä oma Barista kauramaidosta tehty vaahtojuoma, jotta ei napsi kaikkea vaahtoa minun kahvistani. Puuro meni, banaanit jäi ja vaahtoa lusikoi jonkin verran.

Aamupalan jälkeen molemmat otimme lusikallisen hunajaa.

Lounas 

Oma hiihtolenkki vähän venähti niin syötiinkin eri aikaan, mutta samaa silti.

Äiti klo 13.30: Kaurajauhikseen tehty kasvislasagne ja salaattia, jossa oli pinaattia, tomaattia ja ituja. Vähän jäi nälkä päälle niin tuli vielä jälkkäriksi loput Choicen vaniljajäätelöstä vadelmien kanssa, rusinoita ja pala tummaa suklaata.

Lapsi klo 11.35: Samaa lasagnea makeuttamattomalla ketsupilla. Ituja ja kurkkuja. Idut heitti sivuun, kurkkua vähän söi ja lasagne maistui ihan hyvin. Kauramaitoa juomaksi.

Välipala

Äiti: Välipala jäi väliin, kun lounas myöhästyi ja tulikin syötyä vähän isommin. Tai no, vähän maistoin leipoessa pullataikinaa…

Lapsi klo 14.15: Itse tehty smoothie, jossa vadelmia, banaania, Yosa Greek Style jogurtin jämät ja vettä. Joi noin 1/2 dl. Muutama hedelmämehusta tehty Frugi nallekarkki.

Päivällinen

Tämä ruoka yleensä yhdessä koko perheen kanssa. Klo 16.45.

Äiti: Riisiä ja kaurakermaan tehty lohikastike. Maissintähkä, ituja, kurkkua.

Lapsi: Riisiä ja lohikastiketta, maissintähkä, kurkkua. Söi vähän maissia, vähän kurkkua ja vähän lohta. Kauramaitoa juomana.

Jälkkärinä molemmilla vielä vähän myöhemmin ulkona koiraa lenkittäessä nautitut korvapuustit, joita tuli leivottua lapsen päiväuniaikaan. Lapsen ensimmäinen korvapuusti, ja kyllä maistui! Todella hyviä niistä tulikin.

Iltapala

Itse syön lapsen mentyä nukkumaan kun katsomme miehen kanssa yhdessä elokuvia tai ohjelmia. Menee noin klo 20-20.30 aikaan. Lapsi syö omansa seitsemän aikaan ennen iltakylpyä. 

Äiti: Alpro mangojogurttia ja vadelmia. Appelsiini. Lakritsiteetä hunajalla ja kauramaidolla, ja vielä korvapuusti.

Lapsi: Gluteeniton paahtoleipä, jonka päällä kookosöljyä, kinkkua ja kurkkua. Viinimarjoja ja vadelmia. Alpron mangojogurttia. Vihersmoothieta, jossa päärynää, banaania, vihersalaattia ja vettä. Leivän lopusta tuli mössöä ja kurkusta meni tuttuun tapaan vain keskusta, muut söi.

Maanantaista tulikin vähän herkkupäivä, kun hiihtolenkin jälkeen oli huutava nälkä ja iltapäivällä iski vielä inspis leipoa. Halusin korvapuusteja pakkaseen, mutta totta kai niitä piti maistaa myös uunituoreena! Olimme edellisellä viikolla mökillä ja kummasti sieltä jäi herkutteluvaihe päälle.

Perjantai

Aamupala

Äiti klo 5.30: Kauramaitoon keitetty kaurapuuro, maapähkinävoita, sokeritonta mansikkahilloa, mansikoita, banaania ja päälle Fazer Alku mysliä. Lisäksi Lehmus Roasteryn kettukahvia Barista kauramaidolla.

Lapsi klo 7.15: Kauramaitoon keitettyä kaurapuuroa, aprikoosihilloa, hasselpähkinärouhetta, mansikoita. Vihersmoothie, jossa banaania, vettä, Alpron mangojogurttia ja pinaattia.

Lounas klo 11.30

Äiti: Fried riceä, jossa katkarapuja, edamamepapuja, herneitä ja maissia. Pinaattia ja ituja.

Lapsi: Samaa fried riceä. Avokadoa ja kurkkua. Ipana ei pidä riisiruuista (paitsi sushiriisiä syö vähän kun voi dipata soijaan, soijasta tykkää niin paljon että joisi sellaisenaan jos antaisi), joten ei oikein maistunut. Napsi katkaravut ja vähän kurkkua. Avokado kokonaan. Juomana kauramaitoa.

Välipala

Äiti klo 15: Kuppi teetä, pala tummaa suklaata ja kuivattua inkivääriä.

Lapsi klo 13.45: Samaa aamun vihersmoothieta ja 1/2 Muumi rusinapurkki.

Päivällinen

Nyt oli ensimmäisen päiväkotipäivän (tai tutustumisen) kunniaksi take outia. Klo 16.50.

Äiti: Lucky Bastards burgeri ja ranskalaisia ketsupilla. Oli muuten hyvä burgeri! Minulla oli Lucky BLT.

Lapsi: Lucky Bastards lasten burgeri ilman juustoa. Lisäksi ranskalaisia. Söi lähinnä ranskiksia ketsupilla. Vähän vihersmoothieta. Jälkkärinä pieni tikkari, joka oli luvattu päiväkodin ekan päivän kunniaksi.

Iltapala

Paistoin vaihteeksi vohvelin. Minulla on vohvelirauta, jolla saa isoja belgialaisia vohveleita ja yhdestä vohvelista saa leikattua neljä palaa. 

Äiti: Vohvelipala ja sokeritonta mustikkahilloa, pari palaa banaania ja päälle nokare Yosa Greek style jogurttia. Lisäksi Alpron mangojogurttia ja vadelmia.

Lapsi: Vohvelipala ja sokeritonta aprikoosihilloa. Vadelmia, mansikoita ja banaania. Vihersmoothien loput. Meni kaikki muu paitsi osa banaanista.

Uusi arki ja uudet ruokailut edessä

Nykyäänhän lapsi syö arkisin lounaan ja välipalan tarhassa. Itse en ole vielä tällä hetkellä töissä, joten pidämme hoitopäivät alkuun hyvin lyhyinä ja otamme pehmeän laskun päiväkotiarkeen. Aamupala syödään ainakin alkuun vielä kotona. Päiväkodissa on tarjolla paljon vaihtelevia ruokia ja sellaisia, joita kotona ei tule tehtyä, mikä on mahtavaa. Osa on maistunut hyvin ja osa ei lainkaan, mutta pidän tärkeänä sitä, että erilaisiin ruokiin tutustutaan. Välipala on selkeästi isompi kuin mitä kotona on annettu, mistä on seurannut se, ettei päivällisaikaan meinaa olla nälkä. Jos päivällinen ei ole maistunut, olemme usein antaneet vähän lämmintä ruokaa vielä iltapalalla.

Jos teillä on vinkkejä miten saada tuo lapsi syömään kasviksia, kertokaa!! Tuskastun välillä kun mikään ei vaan uppoa. On sinänsä tosi reipas syömään ja onneksi marjat ja joku hedelmä menee, mutta kasvikset ovat ongelma. Ymmärrän ettei kaikki maistu, mutta luulisi että edes joku. Olen yrittänyt antaa kasviksia ennen muuta ruokaa, lisätä lautaselle dippiä, ottaa lapsen mukaan salaatin tekoon. Kurkkua vähän maistellaan, mutta siihen se melkein jääkin. Keittojen seassa olevat keittojuurekset yleensä menevät. Mutta vaikka keittoja tehdäänkin usein, ei niitä nyt ihan joka päivä ole tarjolla.

Yritän jemmata kasviksia ruokiin, mutta se ei tunnu riittävältä. Tyyliin makaronilaatikkoon tomaattimurskaa, perunamuusiin palsternakkaa, ja tarjolle sosekeittoja ja keittojuureksia. Smoothiet olisivat helpoin ratkaisu, mutta ne joskus maistuvat ja joskus eivät. Kesä oli ihanaa aikaa, kun ipana juoksenteli pitkin mökkipihoja ja popsi suuhunsa hurjan määrän marjoja ja tuoreita herneitä pitkin päivää. Hän on aina ollut hyvä syömään, mutta kasviksia ei meinaa mennä millään.

Vai onko se ihan normaalia, ettei kaksivuotiaalle uppoa? Miten teidän taaperot syövät?

Mutta joo kokeilemisen arvoisia vinkkejä tänne kiitos!