Kaipasin lasta vuosia ennen kuin lapsen sain. Pikkutyttönä leikkiessäni nukeilla, teini-ikäisenä varovaisesti tuttujen vauvoja ihaillessa, nuorena aikuisena lapsenhoitokeikkaa tehdessäni ja myöhemmin etenkin siskoni kahden mahtavan lapsen kasvua seuratessani. Kaipasin lasta, mutta äitienpäivä ei kuitenkaan ollut minulle mikään surun tai haikeuden päivä. Silloin olen muistanut omaa äitiäni ja mummoani. Se omanlaisensa suru ja haikeus kuului pikemmin niihin muihin päiviin.

Äitienpäivä ja äidin päivä

Vaikka tätinä oleminen on elämäni upeimpia juttuja ja tiedostin kyllä että siinä hommassa saan todellakin ne parhaat kermat kakun päältä, usein on ollut myös ikävä. Ikävä niitä lapsia ja yhteisiä kokemuksia, joista jään heidän kanssaan paitsi, vaikka olemmekin saaneet viettää paljon aikaa yhdessä. Ne hetket elämässä, jotka kuuluvat perheelle itselleen. Ikävöin sitä kaikkea vuosien ajan tietämättä kuitenkaan täysin mitä ikävöidä. Kun kaksi vuotta sitten olin raskaana eikä raskaudesta oltu vielä kerrottu kenellekään, myhäilin varovaisen toiveikkaana äitienpäivän keskellä ja mietin, josko vuoden päästä minäkin pääsisin sitä viettämään.

Eilen vietin toista äitienpäivääni, ja meidän perheellämme oli oikein mukava päivä. Sain naperolta isin kanssa yhteistyössä tehdyn kortin, tosin kysyessäni saanko sen tyyppi totesi vain ”ei” ja piti kortin itsellään. Kunnes päiväunien aikana anastin sen! Hyvää ruokaa, ulkoilua, illalla sauna. Perusjuttuja. Ihan samalla tavalla juoksin potalta karkuun yrittävää lasta kiinni tai puin hänelle ulkona kymmenettä kertaa maahan lentäviä lapasia takaisin.

Jokapäiväistä elämää

Meinaankin tällä, ettei äitienpäivä ole nytkään erityinen juhlan aihe, jos ei aiemmin haikeudenkaan. En minä kaivannut lasta erityisesti tuomaan aamiaista sänkyyn tai poimimaan kukkia, vaikka toki sellainen mieltä ilahduttaisi. Minä kaipasin ihan sitä joka päiväistä elämää yhdessä lapsen kanssa. Yhteisiä pihaleikkejä, ruokailuja, lauluja ja satuja. Pieniä lapsen käsivarsia kaulani ympärillä ja sanaa ”äiti” hänen suustaan. Asioita, joita en edes osannut kaivata.

En voi väittää odottaneeni tappelua pukemisen kanssa tai lattialle lentäviä ruokalautasia, mutta ne kuuluvat asiaan ja osaltaan kertovat siitä kuka lapseni on. Hän on tomera, vauhdikas, innokas, rakastava ja hellä. Hän opettelee mielellään uutta ja ottaa apua vastaan, paitsi syödessä. Hänellä on pilkettä silmäkulmassa ja hän rakastaa pelleilyä. Hän tykkää juoksennella napataariaisena ja heittääntyy veltoksi huutaen, kun pitäisi pukea päälle. Kun ruoka ei kiinnosta, se heitetään lattialle ja se vaan on aina hauskaa, vaikka itselläni pettäisi hermo aivan tyystin. Hän on herättyään herkällä tuulella ja tarvitsee hieman aikaa, ennen kuin eroaa unipupustaan. Hän jaksaisi selata kirjoja loputtomiin ja kiinnostuu sivuilla mitä pienimmistä yksityiskohdista.

Olen viettänyt nyt kaksi äitienpäivää, mutta ollut äiti yhden vuoden, viisi kuukautta ja neljä päivää. Olen äiti joka päivä, ja se on ollut minun unelmani. Tämä lapsi kulkee mukanani ja saan kokea hänen kanssaan kaikki ne perheen sisäiset hetket, aamuiset köllöttelyt (ehkä tulevaisuudessa?), yhteiset lomat ja harrastukset. Äitienpäivä on mukava syy lisätä vähän juhlaa arkeen, mutta en minä kaipaa lahjoja tai erityishuomiota, paitsi sen kortin! En koe, että tarvitsisin kiitosta koska olen äiti. Minä olen kiitollinen joka päivä siitä, että olen äiti. Tai ainakin sen jälkeen kun puuromöhnä on siivottu lattialta ja lapsen naamasta.

Tässä on nyt eletty korona-arkea aika tosi monta viikkoa. Jos joku olisi pistänyt meidän arjen tällaiseksi tammikuussa, pää olisi hajonnut hetkessä, mutta kyllähän tähän poikkeustilaan tottuu. Ja kun tilanne on mikä on, siihen on vain pitänyt asennoitua oikein. Toki harmittaa moni asia, ei siitä mihinkään pääse. Kaikki isot ja pienet suunnitelmat menivät jäihin, eikä ole mitään tietoa milloin niitä voisi päästä toteuttamaan. Mutta on tässä ollut hyvääkin! Ja viime viikko, vappuviikko siis, on yksi esimerkki siitä. On ollut ihan kivoja poikkeuspäiviä.

Miten se arki sujuu?

Maanantaina heräsin ihan sekaisin siitä mikä päivä edes on. Ja eihän sillä ole edes väliä, mitä nyt mies tekee arkisin töitä etänä sen mitä pystyy. Olen herännyt aika lailla 5-6 välillä joka aamu ja viettänyt rauhallista aamuhetkeäni kahvin, keksin ja puuron kanssa. (Katso Oma täydellinen aamurutiini). Telkkarissa on pyörinyt True Blood ja padilta luettu lehtiä. Lapsi on herännyt kahdeksan pintaan, joskus vähän aiemmin ja joskus myöhemmin. Aamut menevät aika samalla kaavalla – puurot, pesut, pyykit, ulos. Joka ikinen aamu.

Ulos lähdetään aika nopeasti ihan jo koiran takia. Useimmiten ulkoillaan koiran kanssa pidempään ja pyöritään yhdessä vaikka metsäpoluilla, mutta koiravanhuksella taitaa olla selkävaivoja (jälleen..) ja nyt on pidetty lenkit lyhyenä.

Maanantaina koiran ulkoilutuksen jälkeen hyppäsimme pyörän selkään ja lähdimme metsäretkelle. Keskuspuisto on täynnä ihmeitä yksivuotiaalle, ja nyt kun saimme pyöräistuimen paikoilleen pääsemme polkaisemaan nopeasti minne vaan. Matkalla näkyi oravia, lintuja, kanahaukkoja ja iso rusakko. Itse näin sunnuntaina lenkillä myös pari peuraa. Sitä ei tajuakaan aina mitä kaikkea keskuspuistoon mahtuu. Pysähdyimme välillä talsimaan metsäpolkuja, kiipeilemään puunrunkojen yli ja keräämään käpyjä sekä kiviä. Kaikkea siistiä. Kotona vielä vähän aikaa oman pihan leikkipaikalla.

Sisällä kävimme vain nopeasti syömässä kasvissosekeittoa, ja sitten nappula rattaisiin nukkumaan ja minä lähdin päiväunien ajaksi kävelylle. Äänikirja korville ja ah, mitä omaa aikaa! Kotona välipalaa ja taas ulos. Teimme koko perhe pyöräretken Töölönlahdelle. Ostimme Sinisen huvilan kahvilasta juomat mukaan, ja menimme hetkeksi leikkipuistoon. Oli vaan niin hiivatin kylmä, ettei siinä kauaa tarennut. Kotiin syömään, ja sen jälkeen mies lähti vielä lapsen kanssa talon pihalle leikkimään.

Minä käytin koiran ulkona ja palasin sisälle kuumaan suihkuun. Lapsi meni nukkumaan vähän kahdeksan jälkeen, me katselimme vähän telkkaria ja yhdeksän jälkeen kömmin itsekin sänkyyn ihan uupuneena.

Vappua kohti

Tiistai meni monilta osin samalla kaavalla. Päiväuniaikaan tyhjensin tilattuja kauppakasseja, leivoin keksejä ja hääräsin mitä sattuu. Korona-arkea on tosiaan ollut ruokien tilaaminen valmiiksi pakattuina. Päiväunien jälkeen lähdimme autolla hakemaan lapselle ja siskontytöille tilattuja vappupalloja Pitäjänmäestä Ilmapallotukusta. Pallo oli hitti, itsehän tyyppi sen nettisivuilta valitsi.

Illalla leivoin meille vappumunkkeja. Vaikka kunnolla vappua ei päästy viettämään, korona-arkea piristää kummasti pieni juhla arjen keskellä. Sama juttu oli pääsiäisenä.

Keskiviikkona vietimme aamun leikkipuistossa, jossa tein samalla myös treenin. Enpä olisi aikanaan uskonut jumppaavani leikkipuistossa, mutta hätä keksii keinot. Hyppynarulla ja portailla pääsee aika pitkälle. Nuorempi siskontyttö täytti jo viisi vuotta, ja teimme yhdessä iltapäivällä pienen eväsretken. Meidänkin tyyppi pääsi hyvin hillomunkkien makuun, ja sai mätkiä pinataa, mistä löytyi hänelle yllätyspakettikin.

Ilmahan oli karsea, ja vähän kiristi päätä. Toisaalta se räntäsade laski hyvin pölyä ilmasta ja ulkona oli taas helpompi hengittää.

Torstaina aamupäivä kului tuttuun tapaan ulkona. Nappula nukahti vaihteeksi hyvin ulos. Ilman lämmetessä rattaisiin on vaan jääty meuhkaamaan, ja sieltä on lennellyt sukkia sekä lapasia ja pilkottanut esiin paljaita varpaita sekä sormia. Kohta puolin pitää alkaa siirtymään sisäpäikkäreihin, kun kotipihalla alkaa olla liian kuuma.

Päiväunien aikana siivosimme. Lapsen herättyä hän meni isänsä kanssa ulos, ja minä lähdin hakemaan meille vappuateriaksi burgereita. Burgerit eivät ole itselleni kovin tyypillinen valinta, elleivät ne ole itse tehtyjä, mutta tähän hetkeen valmis ateria sopi. Ja eipä tee hetkeen taas mieli, sen verran mättöä oli. Juniori veti omaa annostaan aika antaumuksella. Tein meille vielä oheen ”pirtelöt” pakastemansikoista ja -kukkakaalista.

Ruuan jälkeen mies lähti ulos näkemään paria kaveriaan vapun merkeissä. Me skypetimme minun vanhempieni kanssa, ja tyypillä oli sen verran kova iltariekkuminen päällä, että lähdimme vielä vappuaaton pyörälenkille. Kävimme moikkaamassa miehen vanhempia puistossa ja koiran pikaisen iltalenkin jälkeen iltapalat ja -pesut. Nukkumaanmeno vähän venähti, minkä vuoksi myös oma viime aikoina erittäin harvinainen yksinoloaika jäi kovin lyhyeksi. Korona-arkea todella helpottaisi kun lapselle saisi välillä hoitajan!

juhlaa arkeen

Perjantaina aamu oli väsynyt, huomasi heti että olin mennyt myöhemmin nukkumaan. Mutta aurinko paistoi ihanasti ja tiedossa oli mukavaa ohjelmaa! Makasin hetken sohvalla silmät kiinni Muumien pyöriessä telkkarissa ja typyn istuessa kainalossa. Ei se häntä kauaa jaksanut viihdyttää, mutta sain itse hetken ladattua akkuja. Kävimme sitten naperon kanssa yhdessä lenkillä sillä ajatuksella että happihyppely vähän herättäisi. No, toisin kävi. Juoksin kovin hiljaa, mutta lenkki vei mehut ihan täysin. Lounaan jälkeen koko perhe kävi päivälevolle.

Päiväunien jälkeen oli vuorossa pieni vappuretki. Tuuli oli ankara ja kylmä, mutta miehen vanhempien pihalla oli vähän suojaisampaa ja menimme puiston sijaan sinne. Eväänä vähän leipäjuustoa, hillomunkkeja, kuohuvaa, hedelmiä ja suklaata. Meidän tyttö kyllä ymmärtää eväiden päälle. Pillimehu oheen ja kyllä kelpasi. Hiekkalaatikkokin löytyi. Samalla kaihertaa sydäntä seurata miten isovanhemmat ja lapsi toisiaan kaipaavat, mutta syliin ei voi ottaa eikä halata. Sentään saavat välillä jutella ja nähdä toisiaan edes ulkona. Pistää miettimään miten tässä ylipäätään jatketaan, kuinka kauan näin on mahdollista elää? Eikö perhettä ja ystäviä muka nähdä kuukausiin, puoleen vuoteen, kahteen vuoteen, kuten epidemian on ennustettu kestävän?

Yhtäkkiä ulkona tuli jäätävän kylmä ja tuuli vain yltyi. Polkaistiin äkkiä takaisin kotiin ja oman vappuaterian ääreen. Parsasalaattia ja hodareita, nam! Vielä vikat ulkoilut ja pitkä kuuma suihku. Illalla vähän telkkaria ja ajoissa nukkumaan.

Palautumista ja herkkuja

Lauantainakin vielä väsytti, mutta olikin taas ihanan lämmintä. Metsäretki, koiran lenkitys ja ihan rauhassa hengailua hiekkalaatikolla. Sitten kävi ihme ja nappula halusi itse sisälle syömään, whaat?! Pinaattikeittoa raejuustolla naamaan ja päiväunille, joille nukahti heti. Sitäkään ei ole hetkeen sattunut. Ehkä venähtäneet illat ovat ottaneet hänelläkin veronsa. Itse keräsin pienen kipollisen suklaata (gluteenittomat tummasuklaalakut, oi että!) ja köllähdin sängylle lukemaan. Hetkeksi suljin silmätkin.

Päiväunien jälkeen kävimme koko perhe leikkipuistossa ja palasimme kotiin syömään. Illaksi tulikin sade. Käytin koiran lenkillä ja kävin samalla apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä, mies oli lapsen kanssa pihalla. Illalla sauna ja perus iltajuttuja.

Sunnuntaina käytiin aamupäivällä pyöräilemässä ja vähän kauempana leikkipuistossa. Lounaan jälkeen lähdin lenkille ja mies jäi laittamaan lapsen päiväunille. Lenkin jälkeen olikin ihan luksusta olla hetki yksin kotona, kun miehen piti mennä hoitamaan pari työjuttua ja lapsi oli päiväunilla. Ihana lounaslautanen kaikkea pikku tilpehööriä jääkaapista ja omaa aikaa. Jesss!

Loppupäivä kului sitten tutun kaavan mukaan ruokaillen ja ulkoillen. Korona-arkea aika lailla meillä kuvaakin ulkoilu ja sen ympärille ripotellut rutiinit.

Kyllähän päivät aika lailla itseään toistavat, mutta niinhän se pienen lapsen kanssa helposti muutenkin menee. Rytmi pyörii siinä ruokailujen ja päiväunien ympärillä. Me olemme aina olleet niin paljon menossa ja tavanneet ihmisiä, että välillä tämä uusi arki todella kyllästyttää. Mutta toisaalta meillä ei ole kiirettä, ei pakollisia menoja, ei velvoitteita. Me saamme olla ihan rauhassa ja luoda omat päivämme niistä aineksista mitä on. Korona-arkea ei kestä ikuisesti ja uskon, että jälkeenpäin siitä jää käteen paljon hyviä asioita. Ja voi että miten ihanaa on päästä taas näkemään kavereita, isovanhempia, elokuvia, teatteria, museoita, kahviloita, ravintoloita, konsertteja… Ehkä se kaikki on sitäkin parempaa, kun vain jaksamme tämän vaiheen läpi?

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi

Facebook

Parhaat ruokablogit