Bongasin tämän ohjeen Hesarista, ja heti halusin sitä leipoa. En sitten heti leiponut, koska piirakkaa tulee aika iso satsi eikä meillä oikein saada sitä järkevässä ajassa syötyä – ellei kutsu vieraita, ja nyt kaikkien menojen keskellä sekään ei ollut vaihtoehto. Kun sitten menimme kaverille yökylään Lappeenrantaan, pyysin heti että leivotaan yhdessä tätä piirakkaa. Ja voi että se oli juuri niin hyvää kuin odotin! Omena-toscapiirakka maistuu etenkin nyt syksyn omenasadon aikaan, mutta tulipa taas fiilis että tuota toscaa pitäisi hyödyntää useammin eri leipomuksiin. Sehän sopii lähes mihin vain!

Alkuperäinen ohje löytyy täältä. Me sovellettiin gluteenittomaksi ja maidottomaksi – ja itse asiassa leivinjauheen tilallekin tuli ruokasoodaa, mikä toimi ihan mainiosti. Ja mausteita tuli kyllä reilummalla kädellä, koska kanelia ei voi olla ikinä liikaa.

pellillinen piirakkaa

5 reilun kokoista omenaa 

¾ dl sokeria

1,5 tl kanelia

Jos haluat niin kuori omenat, tai pilko kuorineen paloiksi. Lisää sekaan sokeri ja kaneli, ja anna omenapalojen maustua kulhossa.

Taikina

150 g Eleplantia (tai muuta kasvipohjaista rasvaa)

5 kananmunaa

3 dl sokeria

4½ dl gluteenittomia jauhoja (meillä oli Fin Mixiä)

1½ tl leivinjauhetta tai ruokasoodaa

2 tl kanelia

2 tl vaniljasokeria

Toscakuorrutus

150 g Eleplantia (tai muuta kasvipohjaista rasvaa)

1½ dl sokeria

~300 g mantelilastuja

2 rkl gluteenittomia jauhoja

1½ rkl kauramaitoa

Sulata kuorrutusta varten rasva kattilassa. Lisää joukkoon omenoista talteen otettu liemi. Sekoita sokeri, mantelilastut, jauhot ja kauramaito keskenään. Lisää seos kattilaan muiden ainesten sekaan. Kiehauta seosta samalla sekoittaen ja nosta kattila pois liedeltä.

Kun piirakka on alkanut ruskistua, ota se uunista ja levitä kuuma toscaseos tasaisesti sen pinnalle. Jatka paistamista uunin toiseksi ylimmällä tasolla noin 8–10 minuuttia, kunnes pinta saa kauniin sävyn. Varo ettei pinta pääse palamaan.

Omena-toscapiirakka maistuu ihanalta vaniljajäätelön kanssa, ja se vain mehevöityy jääkaapissa seuraavaan päivään (joskin toscan rapeus on parhaimmillaan tuoreena). Ehdottomasti siis jatkoon tämä leipomus – miten ihanan lisän tuo mantelikuorrute omenapiirakalle antaakaan!

Meillä tätä söi kaksi aikuista ja kolme lasta, ja maistui erinomaisesti jokaiselle.

SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?

Instagram

Blogit.fi  

Facebook

Parhaat ruokablogit  

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Okei, jos aloitetaan itse näytelmän keskeisimmästä hahmosta eli Ruotsin kuningatar Kristiinasta. Kristiina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi jo kuusivuotiaana, mutta hän potki pian perinteet nurin: pukeutui miesten vaatteisiin, kieltäytyi naimakaupasta, kääntyi katolisuuteen ja luopui kruunusta – ihan vain elääkseen vapaana. Hän oli aikansa kulttuuripunkkari, joka potkaisi kruunun nurkkaan pölyttymään. Skandaalinkäryinen, älykäs ja peloton – sukupuoli merkitsi hänelle lähinnä sitä, mitä vastaan kapinoida. Voisi sanoa, että Kristiina oli aikansa performanssi, ja juuri siksi hän istuu niin luontevasti Helsingin kaupunginteatterin näyttämölle. Sini Pesosen ohjaama ja Jussi Moilan käsikirjoittama Kuningatarnäytelmä vyöryy näyttämöltä läpi yleisön ja ravistelee samanaikaisesti niin teatterin konventiot kuin katsojan mahdolliset odotukset.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Koska aloitettiin Kristiinasta, seuraavana on Kristiinan lavalle tuoma Elsi Sloan.

Käsittämätöntä miten paljon taitoa yhteen ihmiseen mahtuu. Se elekieli, vartalon liike, ääni, laulu… Sloanin Kristiina on anarkisti, oman tiensä kulkija, ja ennen kaikkea näyttämön täysverinen keskipiste. Sloan rakentaa Kristiinasta hahmon, joka ei jää historiallisen kuriositeetin tasolle, vaan hengittää, syttyy ja räjähtää silmien edessä. Jokainen katse ja liike tuntuu tarkoitetulta, mutta samalla vaarallisen arvaamattomalta – aivan kuten Kristiina itse. Tämä on roolityö, joka pakottaa katsomaan, kuuntelemaan ja uppoutumaan.

Sloanin liikkeet kasvavat lähes spastisiksi ja paikoin vaivaannuttaviksi – kuin keho olisi liian pieni sisällä kuplivalle energialle. Se on henki, joka pyrkii ulos, eikä 1600-luvun ahtaan naiskäsityksen kahleet voi sitä pidätellä. Hovin ulkopuolella seurataan noitavainoja, jotka muistuttavat karulla tavalla mitä järjestelmä teki niille, jotka eivät mahtuneet normeihin.

Ebba Sparrea, Belleä, Kristiinan rakkautta, näyttelee Aino Sirje herkän voimakkaasti: jokaisessa katseessa on haavoittuvuutta ja levollisuutta, joka pysäyttää ajan. Hänen ja Sloanin välinen dynamiikka ei tunnu näytellyltä – se on välitöntä ja rehellistä, kuin hiljainen hengähdys sodan ja räjähtelevän kaaoksen keskellä.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Muista mainittakoon kuningataräitiä esittävä Aino Seppo sekä Carl Gustavin epäkiitollisessa hahmossa loistava Alvari Stenbäck. Koko ensemble on mainio ja rakentaa Kristiinan hovin napakan konservatiiviseksi ja kurinalaiseksi yhteisöksi, jossa Kristiina pistää räiskymään heti vauhdikkaasta syntymästään lähtien. Huikean hieno syntymäkohtaus, muuten. Nerokas toteutus.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Elävä näyttämö

Pyörivä lava, tarkasti rytmitetty liike, kimallus ja elävä tuli luovat kerroksellisuuden, joka heijastelee hahmojen moniulotteisuutta: kerros totuutta, tarinoita, historiaa – ja tunteita, kapinaa ja kysymyksiä, jotka tarttuvat katsojaan. On historiaa, kyllä, mutta sitäkin enemmän huomioita tähän päivään — tai oikeastaan mihin tässä on 1600-luvulta päästy.

Tämä kuningatartarina ei etene lineaarisesti eikä yritä piirtää historiaa sellaisena kuin se on kirjoitettu. Kuningatarnäytelmä on kudelma kohtauksia ja hetkiä, jotka paljastavat enemmän meidän nykyisistä käsityksistämme kuin 1600-luvun arkistoista. Se kysyy, mitä ja keitä me olemme, keitä muut ovat – ja miksi sillä on väliä.

Samalla se näyttää, kuinka roolit, joita meille on jaettu, ovat aina olleet keinotekoisia: sukupuoli, valta, normit, usko. Kaikki rakennelmia, joiden varaan yhteisöt on koottu ja joita Kristiina päätti ravistella hajalle. Näytelmä ei anna vastauksia, vaan pakottaa katsojan katsomaan peiliin ja miettimään, mitä kohtauksia juuri me kirjoitamme tähän aikaan.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kuningatarnäytelmä ei anna helppoja vastauksia: se sykkii, räjähtää ja ravistelee, aivan kuten Kristiinan elämä. Lavalla kaikki tuntuu olevan juuri siinä hetkessä, valmiina kääntymään ylösalaisin sekunnin murto-osassa.

Hemmetin hienoa, raikasta ja säväyttävää teatteria – sellaista, joka jättää näyttämön energiaa purkamatta.

Menkää ihmeessä katsomaan. Lippuja saa täältä.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri