Lapsi sairastuu ja matka peruuntuu
0Meidän piti lähteä tänään kovasti odotetulle mökkilomalle. Tai itselleni kyseessä työloma, kun tarkoitus oli pitää etäviikko mökillä, mutta aika luksusta sekin olisi ollut. Mökillä maltan aina nukkua pidempäänja saan akut kunnolla ladattua, ja onhan se syksyinen mökkiympäristö ihan ainutlaatuisen ihana. Saa saunoa rantasaunassa, kun ulkona on kylmää ja pimeää. Juoda kahvit tai kaakaot viltin sisälle kääriytyneenä takkatulen ääressä. Antaa lapselle vähän lomaa, kun päiväkotiarki väsyttää. Mutta niinhän siinä käy, että kun lapsi sairastuu, matka peruuntuu.
Suunnitelmat stop
Meidän oli tarkoitus hypätä junaan tänään aikaisin aamulla, mutta kun mies toi naperon eilen päiväkodista kotiin, tämä käyttäytyi ihan omituisesti. Jaksoi hädin tuskin kävellä, vikisi vain ja alkoi illan mittaan tuntua lämpöiseltä. Ei ollut nukkunut päiväunia ja oli ihan uuvuksissa. En tiedä iskikö sitten yhtäkkiä, kun eivät päiväkodista olleet ilmoitelleet mistään poikkeavasta. Aamulla oli kyllä myös ihan kunnossa ja normaalisti potkupyörällä sinne viiletti. Mitatessa lämpöä oli vasta 37,8, joten ei mikään raju kuume, mutta olihan se heti selvää että junalle ei olla lähdössä. Sen sijaan soittelin VR:lle vaihtaakseni lipun toiselle päivälle ja varasin aamuksi ajan koronatestiin.
Loppuilta menikin ihan kaaoksessa, kun näytti että lapselta lähtee taju ja jonkinmoisen neuvottelun jälkeen saimme hänet nielaisemaan lääkkeen. Sellaisen lasten tabletin, joka on koostumukseltaan jauhoinen ja hajoaa suuhun. Siitä seurasi uupuneen ja sairaan lapsen älytön huuto, koska se maistui pahalta. Pyjama päälle ja sänkyyn jo ennen puoli kahdeksaa, minne sammui saman tien. Yöllä heräili useamman kerran, mutta aina jotenkin todella reippaana ja positiivisena. Aamullakin meni hyvin, ja toivottu lettu aamiainen maistui hyvin, vaikka lämpöä edelleen oli.
Eka saikkupäivä
Mies oli kahden aikaan lähdössä yöksi pois, joten hyödynsin aamupäivän ja kävin kävelyllä sekä hankkimassa lapselle samalla reissulla rukkaset ja lisää merinovillaa. Koska hemmetti tuo keli, niin hyytävän kylmä koko ajan. Ja se vielä tuli ihan yhtäkkiä.
Tänään on sitten kuume tuntunut nousevan pitkin iltapäivää. Tyyppi yritti todistaa olevansa ihan kunnossa ja hyppeli matolla, kunnes alahuuli alkoi väpättää ja tulikin itku. Ei sitten niin kunnossa kuitenkaan. Ruoka ei maistu, joten sovelletaan. Mansikoita, smoothieta, kurkkua ja tikkaria sohvalla samalla, kun telkkarissa on pyörinyt kaikki mahdollinen Peppi Pitkätossusta Ryhmä Hauhun ja johonkin ihme hevosohjelmiin. Ihanaa että telkkari kelpaa, se on paras viihdyttäjä kun leikkimiseen ei riitä virtaa. Välillä on luettu kirjoja ja valittu netistä uutta toppahaalaria. Koska, tuo keli. Kohtahan tässä tarvitsee jo toppaa päälle.
Ollaan kaksin melkein huomiseen iltaan, joten veikkaan tuon maanantain työpäivän tuntuvan aika erityisen ihanalta. En tiedä saako lapsen viedä päiväkotiin, kun on ilmoitettu lomaviikoksi, mutta pitää soitella sinne maanantaina. Mummo on lupautunut hätiin joka tapauksessa, mikä on taas ihanaa. Selvitään siis ensi viikkokin hyvin. Mummo tulee myös huomisaamuna laskemaan minut lenkille. Siihen mennessä pitäisi testituloksenkin olla selvillä.
Ja mökki sekä siellä odottavat isovanhemmat ovat vuorossa sitten toivottavasti parin viikon päästä, kun ensin on sairasteltu taudit pois alta. Se ei onneksi katoa sieltä mihinkään. Ja vaikka sinänsä kurjaa, että mökille ei nyt päästy ja sitäkin kurjempaa, että toinen on kipeänä, kotona on sittenkin parempi sairastaa.
SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?
Kun pelottaa
Tiedättekö sen, kun kaikki on todella hyvin, siis oikeasti todella hyvin, ja samalla pelkää milloin koko homma romahtaa niskaan? Kun pelottaa, että jotain pahaa tapahtuu.
Minä olen ihan valtavan onnellinen. Sellainen pakahduttavan onnellinen. Tuntuu, että kaikki on todella hyvin, vaikka ei mitenkään täydellistä olekaan. Mutta olisiko täydellisyys lopulta kovin onnellista? Hukkuisiko siihen siinä määrin, ettei edes huomaisi ja osaisi arvostaa kaikkea mitä on elämässä saanut?
Kaikki hyvin
Mieheni on ollut pitkään sairas, ja täytyy sanoa että kun hänet saisi jollain ihmeellä terveeksi taas, meillä olisi aika lailla täydellistä. Koska muuten kaikki on vain upeaa. Minulla on työ jota rakastan, ja jota saan tehdä hyvin joustavilla aikatauluilla ja etänä. Voisiko työelämän ja perheen yhdistäminen enää helpompaa ollakaan! Meillä on maailman paras lapsi. Tyyppi, joka on niin hauska, kekseliäs, lempeä ja fiksu. Meillä on molempien perheet aktiivisesti läsnä ja ainoalla lapsella vahva tukiverkko ympärillään. Arki on vaan super mukavaa ja tuntuu, että kaikki palaset ovat nyt tosi kohdallaan. Toki rahaa voisi olla enemmän, korona painua lopullisesti mäkeen ja saataisiin hankittua se uusi koti tässä pian. Mutta loppujen lopuksi, isossa kuvassa onni ei ole niistä kiinni.
Minulla on aina ollut valtava kuolemanpelko. Koska en tiedä mitä tapahtuu, ja pelkään, että siinä vain kadotaan. Lakataan olemasta. Lapsen saamisen myötä olen lisäksi herkistynyt siinä määrin, että pahat asiat saattavat jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa. Uutiset pienten lasten äideistä, jotka ovat kuolemassa. Äideistä, jotka ovat menettäneet lapsensa.
Koska se on se juuri se suurin pelko. Että me menettäisimme toisemme. Se on se meidän onnemme ydin, että meillä on toisemme. Jos joku meistä puuttuisi, mitä sitten olisi jäljellä? Ja sellainen pelko on todella lamauttava. Eikä sitä halua ajatella, vaan sen yrittää sulloa piiloon jonnekin taka-alalle.
Pelkäävätkö kaikki?
Sitä miettii miten muut pärjäävät. Ajattelevatko muut samanlaisia asioita. Varsinkin he, joita sellainen menetys on kohdannut. Miten siitä voi nousta? Ja miten tässä voi elää sen tosiasian kanssa, että joka päivä vanhenee ja astuu askeleen lähemmäs sitä tosiasiaa, että luopuminen on lähempänä. Koska se on vielä edessä. Joko ennenaikaisesti tai luonnollista kaarta seuratessaan. Haluaisin uskoa, että iän myötä siihen voisi olla valmiimpi. Kokea, että oma aika on tullut ja se on ihan okei. Mutta se tuntuu ihan absurdilta. Miten voisi ikinä olla valmis, kun maailmalla ja sen ihmisillä on niin paljon näytettävää ja kokemuksia jaettavana?!
Joten, päivä kerrallaan. Yrittäen unohtaa se paha ja uhkaava. Koska kyllä, minä olen ihan valtavan onnellinen. Herään jokaiseen aamuun hyvin rauhallisena. Sillä mielellä, että tässä on juuri niin täydellinen tilanne kuin vain voi olla. Moni asia voisi olla paremmin, mutta voi, voisi olla myös niin paljon huonommin. Miehen sairauden kanssa yritän myös ajatella, että tämä on se meidän todellisuus. Se on hänelle monella tapaa valtavan julma ja epäreilu, mutta emme me tiedä tällä hetkellä muusta. Me olemme yhdessä. Meillä on tuo lapsi. Ja hän on läsnä, me olemme läsnä, yhdessä. Siinä on aika hemmetin paljon onnea yhdessä kodissa.
