Meidän kaksivuotias aloittaa päiväkodin nyt kuun vaihteessa. Huomenna perjantaina on ensimmäinen tutustuminen. Paikkaa oli haettu tammikuun alusta joululomien jälkeen, mutta pienellä viivyttämisellä saimme paikan yhteen lähipäiväkodeista. En ole tällä hetkellä töissä, joten viivästyminen ei ollut mikään ongelma. Päiväkotiin valmistautuminen saatiin sitä paitsi tehdä kaikessa rauhassa. Kuitenkin kun päiväkoti alkaa, edessä on ihan uusi arki. Tässä postauksessa käyn läpi fiiliksiä päiväkodin aloituksesta ja siihen valmistautumisesta – ja lopusta löytyy myös hauska tuotearvonta!

Päiväkotipaikan saaminen oli haastavaa

Olen ymmärtänyt, että Pasilassa (kuten koko Helsingissä) päiväkodit ovat hyvin täynnä, eikä lähitarhaan ole helppoa saada paikkaa. Mekin saimme paikan 3. vaihtoehtoon, vaikka asumme muutaman metrin päässä lähimmästä päiväkodista. Seuraava vaihtoehto olisi ollut Vallila, joten olemme erittäin, erittäin tyytyväisiä saamaamme paikkaan. Se on sentään samalla alueella. Asian puitteissa jouduimme soittelemaan ja vaihtamaan lukuisia sähköpostiviestejä. Mutta se kannatti. Nyt päiväkoti alkaa hyvällä mielellä, toimivalla rutiinilla. Tuntuu kamalalta, että monen perheen pitää tehdä pienen lapsen kanssa pitkä matka päiväkodin ja kodin välillä, tai kuljettaa sisaruksia eri paikkoihin.

Sikälikin kauhistuttaa lukea suunnitelmia kotihoidontuen lopettamisesta ja kuntalisän poistamisesta. Ottamatta kantaa siihen olisiko lapsi ollut aikaisemmin valmis päiväkotiin, minä en olisi ollut valmis palaamaan töihin. Sekin unohdetaan tässä keskustelussa täysin. Jos työpaikkoja edes olisi kaikille töihin haluttaville äideille, millaista työvoimaa nuo väkisin vauvoistaan erotetut äidit ovat? Moni sitä paitsi imettää siinä vaiheessa vielä monta kertaa päivässä. Asiantuntijat kommentoivat, ettei tukien poistaminen lisää lasten määrää päiväkodeissa, koska ”ei aiempikaan kuntalisän leikkaus tuonut mitään ryntäystä”. Aika harva on kotona lapsen kanssa sen 2-3v välin. Sen sijaan valtaosa pitää lapsen kotihoidossa päälle yksivuotiaaksi. Kuntalisän poisto yli yksivuotiailta ajaa monet perheet nurkkaan. Itselläni olisi sydän särkynyt, jos lapsi olisi pitänyt viedä päiväkotiin jo vuosi sitten. Olisinko ollut siinä vaiheessa tehokasta työvoimaa?

Tämä sanottuna, ei meidän naperoa olisi tarvinnut pitää kotihoidossa näin pitkään. Vuosi sitten hän olisi ollut liian pieni, enkä minä olisi ollut valmis olemaan joka päivä erossa, mutta kyllä syksyllä olisi vajaa kaksivuotias ollut jo ihan kypsää kauraa päivähoitoon. Mutta ei ollut vielä tarvetta.

Kaksi vuotta kotihoidossa

Ennen lapsen syntymää ajattelin, että haluan pitää hänet kotihoidossa ainakin 1,5 vuotiaaksi. Lapsen synnyttyä aloin ajatella kahden vuoden ikää. En niinkään itse iän puolesta, vaan siksi, että joulukuussa syntynyt lapsi olisi loogista laittaa päiväkotiin sitten joululoman jälkeen. En ollut itse vielä töissä, joten lapsikin pysyi syksyn kotihoidossa. Olisi tuntunut turhalta laittaa hänet päiväkotiin pariksi kuukaudeksi, ja sitten pitää useamman viikon kotona vuodenvaihteessa. Ajattelin, että tammikuussa paikan saisi paremmin kuin kesken ”lukukauden”, ja kevätpuoliskolla saisi pehmeän aloituksen, koska siinä on tavallaan puolet vuodesta jäljellä ja mukavasti lomapätkiä ripoteltuna sinne tänne. Päiväkoti alkaa kuitenkin alkuvuodesta, vaikka aloitus helmikuulle meneekin.

Tiedän, että hän olisi ollut valmis päivähoitoon jo aiemmin. Olen kuitenkin todella onnellinen, että saimme pidettyä hänet kotihoidossa tänne asti. Ja olen aika ahdistunut ja pettynyt siihen, että oikeus hoitaa omaa pientä lasta kotona ollaan viemässä pois. Ei sitä kukaan tee siksi, että kotona olisi jotenkin helpompaa ja lomailua. Tämä aika lapsen kanssa on ollut upeinta, mutta samalla monella tapaa raskainta aikaa elämässäni. Se on haastanut ja pistänyt kyseenalaistamaan. Ja se on antanut niin valtavan paljon. Se kypsytti sekä minua että lasta, teki meistä valmiita tähän uuteen vaiheeseen, jotta saamme molemmat tulevasta hyödyn irti. Lapsi tarvitsee ikäistään seuraa ja ohjelmaa. Korona on vain lisännyt sen tarvetta, kun arki on kulunut pitkään kovin eristyksissä muista. Hän on valmis saamaan hyödyn irti varhaiskasvatuksesta, ja minä palan halusta tehdä töitä. Nyt me olemme tähän todellakin valmiita.

Meidän lapsi aloittaa päiväkodissa ollessaan 2v ja melkein 2kk vanha (se tulee täyteen 6.2.).

Päiväkotiin valmistautumineN

Isomman lapsen päiväkotiin valmistautuminen on sikäli hauska juttu, että lapsi ymmärtää jo niin paljon. Olemme voineet puhua päiväkotiin menosta jo pitkään, käydä katsomassa päiväkodin pihaa ja suunnitella miten sinne aamuisin mennään. Olen kertonut, että ensimmäisenä päivänä minä tulen mukaan ja alkuun käydään vain tapaamassa muita lapsia ja hoitajia. Ensimmäinen päivä on tosiaan perjantai, ja sitten onkin heti viikonlopputauko.

Maanantaina on tutustuminen isän kanssa, ja tiistaina olisi ajatus jättää lapsi hetkeksi jo ilman vanhempia. Siinä aion kysellä mikä fiilis hänellä itsellään on. Haluaako mennä vain mukaan lounaalle vai myös päiväunille. Jos hän ei ole valmis, ei ole pakko. Keskiviikkona tai torstaina hän jää jo päiväksi itsekseen. Alussa pidämme hoitopäivät lyhyempinä, ja toivon, että myös jatkossa saadaan arkeen kevennystä. Mummo voisi välillä hakea aiemmin tai pitää jopa vapaalla. Oma työtilanne vaikuttaa toki myös. Olen kuitenkin päättänyt, että päiväkoti alkaa kevyesti ja lapsen tunnelmia kuunnellen, jotta tästä saadaan positiivinen juttu koko perheelle.

Olemme puhuneet, että päiväkodissa ollaan ilman vanhempia, mutta siellä on hoitajia, jotka pitävät huolta. Ja me tulemme hakemaan illaksi kotiin. On myös sovittu, että suosikki nukke tulee mukaan hakemaan. Päiväkotiin saa mukaan oman repun ja siellä on oma naulakko tavaroille. Päiväkoti alkaa siitä puhumisella ja suunnitelulla. Sikäli on todella kiva, että kaksivuotiaan kanssa voi valmistautua yhdessä.

Yksi iso asia päiväkotiin valmistautumisessa on ollut vaatteiden nimikointi.

Nimilaput vaatteisiin

Halusin nimetä lapsen vaatteet tarroilla kahdesta syystä. Ensinnäkin, tarrojen liimaaminen nimen kirjoittamisen sijaan tuntui mukavammalta puuhalta. Ja toisekseen, tarrojen liimailun pystyi tekemään yhdessä lapsen kanssa.

Tilasin kahdenlaisia nimitarroja Ikioma.fi – sivuston kautta. Ikiomalla oli nimenomaan tarrana kiinnitettäviä nimitarroja, joita ei tarvitse erikseen silittää kiinni ja jotka kestävät niin 60 asteen pesun, kuivausrummun kuin astianpesukoneen. Tarrat voi liimata vaatteisiin, kenkiin ja tarvikkeisiin, kuten vesipulloon. Tarrat kiinnittyvät hyvin vaatteiden pesulappuihin, joten ne sopivat lapuilla varustetuille vaatteille ja niiden luvataan kestävän käytössä vuodesta toiseen.

Helppoa, nopeaa ja tehokasta!

Tarrojen kestoon en voi tässä vaiheessa ottaa enempää kantaa, mutta tiukasti ne tuntuivat liimaantuvan ja sen puoleen uskoisin, että kestävät tosiaan käytössä varsin hyvin.

Ikioman nimitarroihin saa valita fontin, värityksen ja haluamansa kuvan. Vaihtoehtoja on lukuisia. Katselin kuvavaihtoehtoja yhdessä lapsen kanssa ja valitsimme kaksi erilaista mallia. Lapselta kysyttäessä, hän halusi aina vain ih-hah-haata. Vähän menin toisessa mallissa eri linjalle, ja siihen valikoitui pöllö. Lappuihin tuli lapsen lempinimi, koska sillä häntä paljon kutsutaan ja epätodennäköisemmin samassa päiväkodissa on kaksi Mimmaa.

Liimasimme tarroja yhdessä pari päivää ennen ensimmäistä tutustumiskertaa. Nimitarrojen liimaaminen oli yksinkertainen ja helposti sisäistettävä yhteinen aktiviteetti, jonka avulla päiväkodin alkaminen konkretisoitui. Lapsi pääsi mukaan valmisteluihin, ja saimme jatkaa asiasta puhumista yhteisen tekemisen äärellä.

Vaatteiden nimeämisestä tunnutaan olevan montaa mieltä. Osa nimeää kengät, osa kaiken sukkia myöten, osa ei mitään. Kuvittelisin, että ainakin päiväkodin henkilökunta on ihan kiitollinen, jos vaatteissa on jokin tunniste. Ja helpottaahan se itselläkin, jos samanlaisia mustia pöksyjä löytyy useammalta lapselta. En tiedä tuleeko tätä tapaa jatkettua kuitenkaan loputtomiin. Isomman lapsen kanssa pääsee kenties vähemmällä, kun lapsi osaa itsekin erotella omat vaatteensa muiden vastaavista. Uskon, että se onnistuu osittain jo nyt. Kyllä omat kengät ja muut ulkovaatteet tiedetään. Mutta ainakin helpotamme hoitajien työtä, eikä tarvitse arvailla kenelle mikäkin vaatekappale kuuluu. Sukkia ja pikkuhousuja en kuitenkaan lähtenyt nimikoimaan.

Voita ja tilaa omat nimitarrat!

Ja hei, nyt saatte loistavan tilaisuuden voittaa oman setin Ikioman laadukkaita nimitarroja!

Arvon yhdelle teistä 120 kpl setin 30 x 13 mm kokoisia nimitarroja, joiden fontin, värin ja kuvan saa suunnitella itse.

Tarrat voi suunnitella TÄÄLLÄ.

Valikoimasta löytyy myös seinätarroja, silitettäviä nimitarroja sekä erikokoisille tavaroille suunnattuja tarroja.

Arvonta!

Arvonnan voittaja saa yhden Ikioman tarra-arkin klassisia nimitarroja. Voittaja voi suunnitella nimitarrat itse, mutta kuva täytyy valita niin sanotuista klassisista kuvista, ei siis tuttuja hahmoja, kuten Disneyn ja Marvelin hahmot, jotka on suojattu tekijänoikeuslailla eivätkä täten ole sallittuja tuotearvontaan.

Osallistu arvontaan kommentoimalla alle minkä kuvan sinä valitsisit omaan tarrasettiin, ja kenelle nimitarrat tulisivat käyttöön.

Arvonta-aikaa on 7.2.2021 klo22 saakka.

Muista liittää mukaan myös sähköpostiosoite (ei näy kommentissa), jotta saan otettua voittajaan yhteyttä.

Onnea arvontaan!

Kun katson omaa kaksivuotiskuvaani ja vertaan sitä omaan kaksivuotiaaseeni, yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Sama kihartuva vaalea tukka, nöpönenä ja pyöreät silmät. Tarinoiden perusteella myös meiningissä on samoja piirteitä. Onko totta, että millainen äiti, sellainen tytär?

Millaiset vanhemmat?

Lapsen kasvaessa on hauska kuunnella kummankin perheen kommentteja. Minun perheeni mukaan napero on ihan kuin minä pienenä, ja miehen vanhempien mielestä tietysti ihan kuin isänsä. Tuntuukin, että muille on jotenkin tärkeää löytää lapsesta vanhempien piirteitä ja nähdä, että ”tulee sukuun”. Voin kuvitella, että isovanhemmille tulee muistoja mieleen seuratessaan lapsenlapsen toimintaa ja miettiessä, että noin se lapsen äiti/isäkin pienenä.

Pienessä vauvassa näin itse todella paljon omia piirteitäni, mutta kasvaessaan hän muuttui ulkonäöltään varsinaiseksi isin tytöksi. Minä ja kaverini näemme hänessä saman tien isänsä. Myös minua, mutta selkeästi erittäin paljon isäänsä.

Entä se meininki sitten? Olemme mieheni kanssa olleet molemmat aika villejä lapsia. Kuulemma kilttejä, mutta vauhdikkaita. Koko ajan menossa ja tekemässä. Itse olen lapsena muun muassa juonut kielovettä, työntänyt käteni palavaan takkaan ja nukahtanut piiloon takapihan mustikkametsään sillä seurauksella, että poliiseja oltiin jo soittamassa hätiin. Miehen kotivideot näyttävät riemun kiljahduksia päästävän pellavapään, joka pomppii joka suuntaan ja vaati vanhemmiltaan jatkuvaa aktiivisuutta.

Omassa 2v kuvassa näytän hyvin samalta kuin oma napero.
Mutta niin myös lapsen isä.

Entä millainen lapsi?

Meidän lapsemme on vilkas, mutta myös todella herkkä ja tarkkaavainen. Hän jaksaa istua kuuntelemassa kirjoja ties kuinka kauan, haluaa keskustella ja vaatii läsnäoloa. Hän jakaa hellyyttä ympärilleen ja ottaa sitä mielellään vastaan, vaikka ei joskus halua enempää pusuja ja sen kyllä ilmoittaa. Usein menossa ei ole mitään järkeä, mutta yhä useammin siinä alkaa olla. Villitkin leikit rakentuvat jonkin pointin ympärille. Hän esimerkiksi leikkii olevansa hevonen, joka hyppii esteitä. Olen itse lapsena rakastanut leikkiä nukeilla ja hevosilla, ja siinä tämä tyyppi seuraa perässä.

Nuket ja hevoset ovat monessa mukana.

Sen sijaan minä olen aika nynny. Jossain määrin olin jo lapsena, koska muistan etten olisi millään uskaltanut laskea suksilla alas isoa mäkeä. Olen myös aina pelännyt kaatumista, minkä vuoksi luistelu on ollut ehdoton ei. Oma tyttö on jossain määrin varovainen, eikä syöksy päättömänä minne tahansa. Mutta hän on minua rohkeampi, ja nauttii vauhdista. Viime kesänä hän laski isänsä kanssa alas isoja vesiliukumäkiä ja nauraa räkätti heidän syöksyessään veden alle. En itse luistele enkä juuri laskettele ja on jännä nähdä miten nappula niihin suhtautuu. Serkulta perittyjä 5 kokoa liian isoja luistimia on jo kokeiltu, ja vaikka niiden kanssa kaadutaan saman tien, on hän heti yrittämässä uudelleen pystyyn ja menossa uudelleen. Kun isi nappasi kainaloon, otti vauhtia ja laski alas yhteiseen liukuun, tyyppi vain hihkui lisää.

Lapselle itselleen on tällä hetkellä tärkeää kuulla olevansa kiltti. Kun jostain komennetaan, tai vaihtoehtoisesti jollekin tekemiselle nauretaan ja sanotaan hassuksi, hän itse aina toistelee kilttiä. Pyrinkin tekemään selvän eron siihen, miten jokin teko voi olla tuhma, mutta lapsi itsessään ei ole tuhma. Vielä hän ei erota luonteenpiirteitä niin vahvasti toisistaan, ja olenkin yrittänyt selittää että voi olla sekä kiltti että hauska, ja että hauskuus on hyvä asia. Yhtä lailla komentaessa sanon, että hän on kiltti, mutta ruuan heittäminen lattialle on pahasti tehty. Onko se nyt sitten niin pilkun tarkkaa? Minä uskon, että on. Mitä se tekisi aikuisille, jos päivästä toiseen vaikka työpaikalla tai, mikä pahinta, läheisten suusta kuulisi olevansa tuhma ja paha ja aina tekevänsä väärin? Lapset ottavat sanat kirjaimellisesti ja kehittävät omaa identiteettiään ja suhdettaan maailmaan. Silloin jos koskaan on äärimmäisen tärkeää tuntea tulevansa kuulluksi, olevansa arvostettu ja tärkeä. Me torumme huonosta käytöksestä, mutta myös kiitämme hyvästä.

Millainen äiti, sellainen tytär?

Kyllä minussa ja tyttäressäni on todella paljon samaa. Niin on hänessä ja isässäänkin. Lelujen puolesta tykkäämme aika samoista jutuista. Meillä on siinä mielessä aika klassinen tyttö, että nuket, hevoset, pehmolelut, vauvat, eläimet ja pinkki ovat suosiossa. Sen kaiken minä ymmärrän hyvin, ja siihen on helppo lähteä mukaan. Totta kai jossain määrin olen itse valintoihin vaikuttanut, esimerkiksi viemällä lapsen ratsastamaan. Toisaalta hän olisi saattanut pelätä, eikä innostua menemään uudelleen. Sen sijaan hän haluaisi joka päivä katsomaan hevosia ja uudelleen ratsastamaan. Siinä vaiheessa tuen tätä intressiä. Uusia asioita voi tarjota ja auttaa kohtaamaan, mutta se ei vielä tarkoita että kaikki nappaisi. Kyllä hän tuo selkeästi ilmi mikä kiinnostaa ja mikä ei. Vauhdinhurma on tytön ja isin yhteinen juttu, ja siihen pääsee paremmin kiinni tulevina vuosina.

Kyllä meissä on paljon samaa. Minä ymmärrän tätä lasta hyvin, ja sikäli tunnen saavani hyvän yhteyden hänen kanssaan. En kuitenkaan sanoisi, että millainen äiti, sellainen tytär. Kyllä hän on ihan oma persoonansa. Haluamme myös tukea sitä tyyppiä, joka hän pohjimmiltaan aidosti on, emmekä muokata lapsesta itsellemme seuraajaa. En edes usko, että se olisi mahdollista. Me kasvatamme häntä omien arvojemme mukaan ja toki toivomme, että hän niitä omaksuu myös itselleen. Ihan perusjuttuja sinänsä – suvaitsevaisuutta, muiden huomioimista, avoimuutta ja uteliaisuutta maailmaa ja elämää kohtaan. Siihen pyrin itsekin, haluan olla avoin, välitön ja läsnä. Olla sekä äiti että ystävä siinä mielessä, että yhteinen aika ja tekeminen tulee aina olemaan mieleistä. Siinä samankaltaisuus nimittäin näkyy. Tykkäämme tehdä samoja asioita.

Kaikista on hauskaa etsiä lapsista tuttuja piirteitä vanhemmista ja sukulaisista. Ja meidänkin lapsessa on hurjan paljon samaa kuin vanhemmissaan. Hän on selkeästi meidän lapsi, meidän tekemä ja meidän geeneistä rakentunut. Mutta mikä hienointa, hän on ihan oma itsensä. Hän on paketti mahtavia ominaisuuksia, omia mieltymyksiä ja haluja, raivostuttavia piirteitä ja uniikkeja ajatuksia. Haluan vaalia sitä herkkyyttä ja hellyyttä mitä hänessä luontaisesti on, ja samalla rohkaista eteenpäin. Kertoa, että hänessä on kaikki oikein. Ei ole väärin olla ujo tai rohkea, ei villi tai rauhallinen.

Sitä on juuri sellainen kuin on.