Mikä motivoi liikkumaan ja oma urheilutausta
0Minä olen tyyppi, joka oppi harrastamaan liikuntaa vasta aikuisena. Ja ennen kaikkea, opin rakastamaan liikuntaa vasta aikuisena. Mikä motivoi liikkumaan kerrasta toiseen ja miten opin aidosti rakastamaan liikuntaa?
Epäurheilullinen lapsi
Olen kasvanut maaseudulla isossa omakotitalossa ja viettänyt paljon aikaa pihalla, lähimetsissä ja oman kylän ympäristössä pienestä pitäen. Myös mökkeily on aina kuulunut elämääni. Luonto ja ulkoilu ovat siis olleet läsnä ja tärkeitä koko ikäni.
En kuitenkaan lapsena harrastanut liikuntalajeja, paitsi ratsastusta. En ole ikinä tykännyt pallopeleistä, vihasin luistelua ja hiihtäminenkin oli vähän niin ja näin. Uskon, että lapsena tärkeintä on olla aktiivinen. Leikkiä, juosta, touhuta ulkona. Ei siinä tarvitse miettiä käveltyjä askelia tai syketasoa. Mutta, lapsen on äärimmäisen tärkeää liikkua. Liike on lapselle tavallista ja normaalia, itsestäänselvyys, joka tulee leikin ohessa. Juokseminen on lapselle luontainen tapa liikkua ja juoksentelu pallon perässä, ulkona sinne sun tänne tai hippaleikki kaverin kanssa ovat juuri sitä liikuntaa, jota lapsi arkeen tarvitsee. Ja kuitenkin se on ennen kaikkea leikkimistä, hauskaa, jossa liikunta on sivutuotteena ja suurena etuna.
Itse olen ollut lapsi, joka on rakastanut telkkaria, elokuvia ja lukemista. Myös yhtä lailla omia leikkejäni ja pihalla touhuamista. En kuitenkaan ollut sellainen lapsi, jota voisi kutsua aktiiviseksi. Pikemminkin olin pitkään hyvin mukavuudenhaluinen, eikä liikkumisen valitseminen ollut tapani toimia. Totta kai pihaleikeissä juostiin, narua hypittiin ja omilla pyörillä pyöräiltiin ympäriinsä, mutta kokonaistilannetta se ei muuttanut. Tunsin olevani melko kömpelö ja pelkäsin muun muassa kuperkeikan tekemistä. Pelkäsin myös kaatumista luistimilla ja lasketellessa – sama tunne on oikeastaan vieläkin.
Viihdyin hevostallilla ratsastuksen ja oman hoitohevosen parissa, mutta voimakkain heppahulluus alkoi yläasteiässä mennä ohi. Nyt siirrän sitä intoa eteenpäin, ja olen alkanut innostua enemmän taas itsekin! Paljon kuulee, että se mikä motivoi liikkumaan tulee myös lasten harrastusten seuraamisesta.
Jumppaajaksi
Taisin olla 14, kun aloin käydä äitini mukana jumpissa. Oli spinningiä ja circuit-treeniä. Ensimmäistä kertaa aloin löytää liikkumisen nautintoa. Sitä hyvää oloa, mitä tulee kunnon hikoilusta ja voimien käytöstä. Olo jumppatunnin jälkeen oli loistava. Siinä myös tutustui paremmin omaan muuttuvaan kehoon. Sai tunnustelua miten keho taipuu ja missä on eniten voimaa. Tiedostin myös turhan tarkkaan, että liikunta kuluttaa kaloreita. Tai ne olivat iso osa sitä, mikä motivoi liikkumaan teini-iän keskellä.
Kun säännöllinen ratsastusharrastus jäi, jumppien määrä lisääntyi. Mukaan tuli aikanaan lisää ryhmäliikuntaa, kuten Les Millsin Bodupumpia, ja lukioiässä kuntosalia. Yläasteen loppuvaiheessa kävin läpi aika rankan näännyttämiskuurin, jossa painoni tippui siihen pisteeseen, että luut paistoivat läpi. Oli päiviä, kun söin pelkän omenan, mutta jumppaan oli kuitenkin mentävä. Liikunta oli pelkkää suoritusta, energian kulutusta.
Lukion aloitettuani olin pulassa. Olin jatkuvasti vihainen. En jaksanut kävellä koulurakennuksen ylimpään kerrokseen ja aloin vähitellen aidosti ymmärtää, ettei niin voinut jatkua. Ruuan määrä lisääntyi ja liikuntaan alkoi piisata energiaa. Abikevät oli oikeastaan aikamoista kukoistuksen aikaa. Liikuin paljon, osin suorittaakseni mutta myös nautinnosta. Oli ihanaa käydä aamuisin pitkillä kävelyillä perheen beaglen kanssa ja ihailla kesäistä Lappeenrannan satamaa. Toisaalta, pelkkä jumppaan meno ei riittänyt, vaan tunnin treeniin piti lisätä myös muun muassa 100 vatsarutistusta, punnerrusta ja mitä lie.
Vuosi ulkomailla
Kun lukion jälkeen muutin vuodeksi Yhdysvaltoihin, yritin aluksi pitää treenistä kiinni. Kävin juoksemassa ja joogassa. Wisconsinissa pikkukaupungin ulkopuolella ei ollut katuvaloja, ja joogasalille ajoi melkein tunnin suuntaansa. Syksyn tullessa liikunta alkoi vaan jäädä. Olin aupairina 8- ja 10-vuotiaille tytöille, ja minulla oli päivisin koulun ajan vapaata. Illalla työt loppuivat usein vasta klo 20 aikaan, ja aamulla piti herätä kuudelta hoitamaan tytöt kouluun.
Nyt on helppo ajatella, että olisihan siinä päivisin ehtinyt urheilla. Kyllä minä yritinkin. Taustalla oli monta tekijää, kuten yksinolo vieraassa maassa ja halu viettää aikaa uusien kavereiden kanssa. Totta kai mieluummin lähdin muiden kanssa ostarille kuin yksin juoksemaan. Kun vuosi elämästä kului vähän kuin lomalla, toisin sanoen koko ajan herkutellen ”koska täällä on kaikkea uutta ja jännää ja erilaista maisteltavaa”, paino nousi. Juokseminen oli raskaampaa ja liikunnan jäädessä sivurooliin sen pariin oli koko ajan vain vaikeampi palata. Vähitellen ajatukset siirtyivät kotiin palaamiseen, siihen, että kotona syön sitten terveellisesti ja alan taas urheilla.
Uusi arki kotona
Asuin Suomeen palattuani vielä vanhemmilla vajaan vuoden. Kävin jumpissa, mutta puhtaasti suoritusmielessä. Olin totta puhuen aika hukassa kehoni kanssa. En tuntenut olevani sinut itseni kanssa, enkä löytänyt tasapainoa mihinkään.
Muutin Helsinkiin kimppakämppään ollessani 19-vuotias, ja asuin seuraavan vuoden kämppisten kanssa. Useamman vuoden viikonloppuihin kuului juhliminen, ja täytyy sanoa, että ne olivat hauskoja aikoja. Ei ikinä enää, mutta se kuului siihen ikään. Huomio oli ihan muissa asioissa kuin liikunnassa, ja vaikka ryhmäliikuntatunnit siinä sivussa olivatkin mukana, se mikä motivoi liikkumaan oli suorituskeskeistä. Ainahan se hyvältä tuntui kun oli treenannut, mutta kyse oli paljolti myös tarpeesta polttaa ne kalorit.
Noina vuosina aloin myös selkeästi huomata, ettei kaikki ole hyvin. Toki elämäntavat olivat mitä olivat, mutta eivätkö ne kaikilla parikymppisillä ole? Tein vuorotyötä ja aloin opiskella, viikonloppuisin biletettiin ja käytiin viikolla porukalla jumppaamassa. Olin todella väsynyt. Tai ei, väsymys ei edes kata sitä. Olin lopen uupunut. Mietin, miksi muut jaksavat, kun minä en. Aamuisin sängystä nouseminen oli asia, mikä sai itkemään. Haaveilin mahdollisuudesta vain maata peiton alla ja nukkua. Nukkua. Nukkua. Mikään määrä unta ei riittänyt. Välillä meni viikko, että vain makasin siellä sängyssä, ja sitten jaksoi vähän aikaa pusertaa eteenpäin. Ja sama toistui vuosien ajan.
Seinä tuli vastaan
Muistan edelleen sen aamun, kun en päässyt sängystä ylös. Jatkoin vain nukkumista. Kun lopulta katsoin kelloa, se oli puoli 5 iltapäivällä. Säikähdin pahemman kerran. Viimeistään silloin tajusin, että minussa on jokin vialla. Kaverini olivat jo pitkään sanoneet, että tarvitsen ihmeen paljon unta. Kämppiksenä ja yhdessä matkustellessa sitä huomaa toisen tavoista paljon.
Avun löytäminen ei ollut helppoa, mutta kun vihdoin päädyin oikealle lääkärille, asiat alkoivat järjestyä. Minulla oli diagnosoitu kilpirauhasen vajaatoiminta jo lukioikäisenä, mutta lääkitys ei ollut ikinä muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan. Vuosien aikana tilanne vain paheni. En uskalla edes kuvitella missä olisin nykyään, jos en olisi tuolloin saanut apua.
Ruokavaliomuutosten, oikean lääkityksen ja ohjatun elämäntapojen parantamisen myötä aloin vihdoin herätä eloon. Yhtäkkiä minulla oli energiaa, jaksoin herätä aamulla ja sopia tapaamisia koulupäivän jälkeen. Aiemmin ajatus siitä, että koko päivä olisi menoja, oli suunnattoman ahdistava. Nyt jaksoin aamulla joogaan, siitä suoraan yliopistolle, luentojen jälkeen kaverin kanssa kahville ja vielä tyytyväisenä kotiin. Tutustuin itseeni ja omiin kykyihini uudelleen. Jouduin muuttamaan käsitystä itsestäni. En ollutkaan laiska ja saamaton, minä olin sairas. Voitteko kuvitella, millainen vapauden tunne tuosta ymmärryksestä seurasi?
Kasvua ja kehittymistä
Vaikka energiaa liikkumiseen jatkossa piisasi, ei tie tänne ollut vielä kuitenkaan helppo. Liikunta oli aidosti nautintoa, mutta suhtauduin siihen myös velvollisuutena, suorituksena, joka piti saada hoidettua. En niinkään kuunnellut kehoani ja sen tarpeita, kuin pään sisäistä ääntä, joka käski liikkua. Maanantaina salille, tiistaina joogaan, keskiviikkona lenkille, torstaina Bodypumppiin, perjantaina spinningiin, lauantaina joogaan, sunnuntaina vapaa. Näin jatkui pitkään. Siitä seurasi hyvää oloa, mutta poljin paikallani. Nostelin painoja rutiinilla ja tavan vuoksi, jaksoin tai en. Vedin spinningiä, kun olisi pitänyt korkeintaan venytellä, palautella ja kävellä.
Kun useampi vuosi sitten sairastuin kaksi kertaa keuhkokuumeeseen, kuntoutuminen otti aikansa. Aluksi ihan kävely ja seisominen veivät voimat. Jos yritti juosta, lenkki tuntui kuin olisi juossut liisterissä, ja palautuminen ei päässyt alkuun ollenkaan. Pelastukseksi koitui kesä. Loma, lepo, mökkeily. Lämpö helli kärsineitä keuhkoja ja antoi lisää voimia. Vähitellen aloin taas jaksaa.
Jos sairastumisesta jotain hyvää pitää hakea, minä todella opin, että vähemmän on enemmän. Kun urheilin pakon edessä vähemmän, huomasin tosiasiassa saavani aikaan enemmän. Jaksoin nostella isompia painoja ja juosta kovempaa ja pidempään. Palautuminen oli tehokkaampaa ja mieli virkeä. Ennen kaikkea, into ja halu liikkua pysyi yllä. Oli silkkaa iloa juosta, kävellä, hengästyä ja se jos mikä motivoi liikkumaan. Osasin nauttia tekemisestä. En edelleenkään hae liikunnasta kummempia tuloksia tai kehitystä, vaan liikun ihan yleisen hyvinvoinnin ja arjessa jaksamisen vuoksi. Nyt äitinä liikunta on myös hyvin vahvasti sitä kuuluisaa omaa aikaa, jossa ajatukset saa ohjattua muualle. Kuitenkin myös tuloksia syntyy ihan uudella tavalla, silkkana sivutuotteena.
Perhe-elämän keskellä
Raskaana ollessa harrastin liikuntaa loppuun asti ja kävin kuntosalilla viimeisen kerran viikko ennen synnytystä, sitten salikortista loppui aika. Metodeja piti toki muutella jo varhaisessa vaiheessa, enkä voinut koko raskausaikana juosta. Ensimmäisen juoksulenkin tein viitisen kuukautta synnytyksen jälkeen. Kävin salilla, mutta koronan aikana olen pysynyt sieltä poissa.
Nykyään liikun säännöllisesti, mutta lapsi menee edelle. Vielä liikunnalle on ollut aikaa. Kun työskentelin viime vuoden lopun, työaika oli joustava ja pääsin lenkille myös kesken työpäivän. Nyt lapsen aloitettua tarhassa ja minun ollessani vielä kotona olen ehtinyt nauttia hiihtämisestä täysin rinnoin. Aloitan ensi viikolla uudessa työssä, joka kestää kevään ajan. Päivät ovat pitkiä ja lapsen hoitoaika kasvaa. Ei siinä lenkille lähteminen ole illalla ensimmäisenä mielessä. Mutta välillä on. Ja välillä on tehtävä se valinta, jotta saa ylläpidettyä hyvää oloa ja jaksamista. Se kuuluisa tasapaino.
Olen sitä mieltä, että liikunnalle on tehtävä aikaa. Se on minulle ehdottoman tärkeää. Minä voin hyvin, kun saan liikkua. Usein se tarkoittaa perusteellista venyttelyä ja kehonhuoltoa, joskus hikitreeniä. Kunhan keho saa liikkua. Töiden kanssa liikunnalle ei jää samalla tavalla aikaa. Ruuhkavuodet vaativat priorisoimaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö liikkua ehtisi yhtään. Välillä saa ottaa itselleen sen tunnin ja käydä lenkillä, vaikka onkin äiti. Lapsella on myös isä, joka mielellään viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa. Kyse onkin siitä, ettei niin halua tehdä päivittäin, koska suurempi tarve minulla on olla lapseni kanssa. Tätä vaihetta kestää vain muutaman vuoden, ja sitten lapsellakin on jo omia itsenäisiä harrastuksia ja kouluiässä kavereiden kanssa menemisiä. Kyllä sitten ehtii. Ja kyllä seuraava sukupolvi tulee jo hyvin perässä.
Ilman lasta urheilisin totta kai enemmän. Mutta en usko, että urheilu voisi antaa enää enempää, jos siinä on järkeä? Määrä ei korvaa laatua. Ja lapsen kanssa olen yleisesti ottaen paljon aktiivisempi kuin aiemmin. Kantelen sylissä, leikin hippaa, olen leikeissä mukana. Ei siinä saa juuri paikoillaan istua, eikä siksi samanlaista 5 x viikossa jumppaan vimmaa enää olekaan. En sano etteikö ikinä olisi oloa, että haluaisin juuri nyt mieluummin urheilla kuin istua lattialla leikkimässä nukkekodilla, mutta pääosin liikuntaa on aina saanut kun on tarvinnut. Kyse on myös paljolti omasta halusta. Mennäkö paikasta A paikkaan B kävellen vai bussilla, ja niin pois päin.
Mitä ajattElen liikunnasta nyt?
Olen päässyt eroon liikuntakeskeisestä suorittamisesta ja liikunnan ajattelemisesta energian kuluttajana. Osaan kuunnella kehoani ja toimia sen mukaan tarvitseeko kroppa venyttämistä, hengästymistä vai rauhallista kävelyä. Ulkoilu on se mitä tarvitsen eniten ja mitä kaipaan joka päivä. On ollut upeaa saada tänä talvena hiihtää paljon ja hengittää raitista pakkasilmaa ja ihailla lumista metsämaisemaa. Hiihtokauden jälkeen on upeaa palata takaisin lenkkeilyyn. Ja voi että odotan kevättä ja kesää, kun pääsemme ipanan kanssa pyöräillen retkille ja viettämään tuntikausia ulkona!
Minulle on tärkeää saada harrastaa sellaista liikuntaa, josta aidosti nautin. Aikuisena se onkin helpompaa, kun kaikki vastuu ja valinnanvapaus on omissa käsissä. Lapsilla on eri tilanne. On hyväksi, että koulussa tutustutetaan eri liikuntamuotoihin ja annetaan mahdollisuus kokeilla eri lajeja. MUTTA mielestäni koululiikunnan pitäisi myös kannustaa löytämään se oma mieluinen tapa liikkua. Tuntuu, että suurin osa inhoaa koululiikuntaa ja siitä on jäänyt lähinnä negatiivinen fiilis. Ikään kuin, jos et ole hyvä pallopeleissä, et ole hyvä missään etkä täten liikunnallinen ihminen.
Mutta mikä vika kävelyssä on? Pyöräilyssä? Metsäpoluilla kulkemisessa? Kun tärkeää on ylipäätään liikkua, olisi äärimmäisen tärkeää auttaa ihmisiä löytämään jo lapsina se liikunnan nautinto. Ihan sama missä muodossa se tulee, kunhan liikunnasta jää hyvä olo ja positiviinen mieli. Sitä haluan välittää omalle lapselleni. Haluan lähteä juoksemaan innosta puhkuen ja saada lapsenkin innostumaan. Haluan näyttää hänelle, että liikunta on mahtavaa, oma valinta, eikä elämään kuuluva pakollinen paha.
Perusarkea, takana juoksulenkki, naama punaisena, vaatteet hiestä märkänä venytellen.
Itse löysin sen aidon liikunnan ilon vasta viime vuosina. Kun opin liikkumaan oikeasti siksi, että tekee mieli sen sijaan, että liikuntakertoja vain piti kerryttää ja energiaa kuluttaa. Hyvin harvoin nykyään on olo, ettei jaksaisi. Aina tekee mieli. Koska se antaa valtavasti hyvää oloa. Matka on ollut pitkä, mutta sitäkin opettavaisempi. Ehkä juuri siksi, että tähän on päästy virheiden ja erehdysten kautta. Tiedän, mitä voisi olla, ja olen äärettömän onnellinen siitä, mitä nyt on.
Entä te? Mikä motivoi liikkumaan?
SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?
Kannattaako vauvauinti?
Aloitimme vauvauinnin kun napero oli päivää vaille 3kk vanha. 3kk on se virallinen raja, milloin uinnit voi aloittaa. Siitä asti olemme käyneet uimassa säännöllisesti, mitä nyt viime keväänä sattuneesta syystä uintiin tuli tauko, ja molempina kesinä on ollut pitkä tauko lomien ja mökkeilyn aikana. Mutta tulee siitä kuitenkin jo aika pitkä harrastus, kun lapsi täyttää joulukuun alussa kaksi. Mutta siis, tämän kokemuksen perusteella, kannattaako vauvauinti?
Itsestäni sanoisin että en ole uimahallissa viihtyvä ihminen. Olen aina tykännyt uida kesäisin ja läträtä vedessä, mutta viihdyn pikemmin kylpylän porealtaassa kuin varsinaisessa uimahallissa. Uinti olisi hyvää treeniä, mutta vaikka pinnalla pysynkin, en ole teknisesti mikään vahva uimari että jaksaisin kilometritolkulla uida altaan päästä päätyyn. Plus se tuntuu ajatuksenakin tylsältä. Jos voisin uida ulkona maisemien vaihtuessa vaikka pitkää ympyrän muotoista rataa, innostus voisi kasvaa. Mieheni sen sijaan on aina tykännyt uida ja normaalisti käy paljon esimerkiksi uimastadikalla kesäisin. Korona toki toi muutoksen siihenkin.
Meidän oli tarkoitus jatkaa vauvauintia viime kevään loppuun, ja sen jälkeen alkaa käymään ihan uimahalleissa keskenämme. Kun maaliskuusta uinnit sitten lopetettiin, se tuli ihan yllättäen ja etukäteen maksettuja uintejakin jäi käyttämättä. Kesän olimme poissa, mutta jatkoimme harrastuksen parissa taas syyskuun alussa. Erona vanhaan oli, että ohjaajilla on visiirit, saunat ovat poissa käytöstä ja yleisissä tiloissa tulisi olla maski. Lisäksi mukaan voi mennä vain toinen vanhempi, mikä on todella sääli, koska aloitimme vauvauinnin nimenomaan koko perheen yhteisenä harrastuksena. Nyt mies käy siellä enemmän kuin minä, vaikka ipana vähän kulmat kurtussa joskus hyväksyy minutkin tilalle. Mutta ihanaa, kun heillä on oma juttunsa. Itse olen päässyt tekemään lapsen kanssa niin paljon asioita kahdestaan, että suon mielelläni heille tämän yhteisen harrastuksen. Pääsenhän itse vaikka samaan aikaan lenkille.
Miten vauvauinti on mennyt?
Aloitimme uinnit tosiaan hurjan pienen vauvan kanssa, vaikka ei se silloin niin hurjalta tuntunut. Nykyään kun näkee altaassa niitä pikku makkaroita liian isoissa uikkareissa ei voi kuin ihmetellä, että onko meilläkin todella ollut joskus noin pieni vauva?! Alkuun uinti oli vauvalle aika jännittävää. Meillä on myös aina ollut sama uintiaika klo18, joitakin korvauskertoja lukuun ottamatta, ja se oli alkuvaiheessa aivan liian myöhään. Oli kriittistä, että vauva nukkui uimahallin pihaan saakka, tai muuten uinnista ei tullut mitään. Puolituntinen oli vauvalle raskas ja väsyttävä, ja uinti oli vähän itkuista. Yritin vaihtaa aiempaan ryhmään, mutta tilaa ei ollut.
Kesällä pidimme tosiaan pidemmön tauon, ja jatkoimme uinteja elokuussa lomien jälkeen. Vauva oli silloin 8kk. Muutos oli valtava! Kellonaika olikin yhtäkkiä ihan täydellinen, ja uimari jaksoi tunnin hienosti läpi. Sitten vaan kotiin iltapalalle ja nukkumaan, ja kylläpä uimisen päälle nukutti hyvin. Sukeltaminenkin sujui leikiten. Sukeltaminen aloitettiin heti alkuunsa ensin kaatamalla lapsen päälle vähän vettä, ja sitten vähitellen käyttämällä pinnan alla. Vauvoilla on luontainen sukellusreflekti noin 6-8kk asti, ja vasta sen jälkeen lapsi joutuu opettelemaan tahdonalaisen hengityksen pidättämisen.
Tällä kaavalla jatkettiin sitten koronan alkuun saakka. Sukeltaminen alkoi tosin viimeisinä kuukausina olla vähän taistelua, kun sukellusrefkeksi ilmeisesti katosi ja sukeltaminen alkoi jännittää. Lapsi viihtyi edelleen altaassa, mutta sukeltamaan häntä ei meinannut saada millään. Se oli ajoittain turhauttavaa, mutta mies on onneksi noissa asioissa hyvin rento ja tuhahteli minun kärsimättömyydelleni sanoen, että tärkeintä on pitää hauskaa. Ja niinhän se on. Tärkeintä on luoda positiivinen suhde veteen, oppimiseen ja harrastamiseen. Uskon vakaasti siihen, että hauskapito on se harrastuksen tärkein puoli, eikä mitään sellaista kannata harrastaa mistä ei nauti.
Kannattaako vauvauinti ja miten nykyään menee?
Kesällä huomasimme lapsessa ison muutoksen. Uimisesta oli taukoa maalis- ja toukokuun väli, ja kun lapsi seuraavan kerran pääsi uimaan mökillä paljussa, hänestä paljastui todellinen vesipeto. Yhtäkkiä vedessä koheltaminen, sinne hyppiminen ja sukeltu olivat parasta ikinä. Tätä jatkui läpi kesän. Aika viileäänkin järviveteen hypeltiin laiturilta ja uimassa piti käydä monta kertaa päivässä.
Vauvauinti jatkui osaltamme sitten syyskuun alussa, ja sama meininki paistoi sielläkin. Ero alkuvuoteen oli huima. Sukeltamista jännittänyt lapsi lähti sylistä omatoimisesti veden alle, hyppeli altaan reunalta veteen niin ettei kiinni meinannut ehtiä ottamaan, ja valitti aina puolituntisen loputtua kun olisi halunnut vielä jatkaa. Kun sukeltamaan saa lähteä itse sillä hetkellä kun on valmis, sekin sujuu hienosti. Ja ymmärrän sen hyvin, sillä en itsekään haluaisi jonkun muun painavan minua veden alle mielensä mukaan. Nykyään pitelen lasta ikään kuin istumassa kämmenteni päällä, kerron mitä hänen kuuluu tehdä (esim. lähdet tästä uimaan kaidetta kohti/renkaan läpi tms.) ja kehotan lähtemään kun hän on valmis. Välillä hän ei halua, vaan takertuu kiinni tai yrittää mennä tekemään jotain muuta, kuten hakemaan leluja tai hyppimäön altaan reunalta veteen, mitä hän jaksaisi tehdä koko tunnin. Mutta kun on kerran kokeillut, sen jälkeen sama tehdäänkin monta kertaa.
Omat ilmeet kertoo aina paljon?
Vauvauinnissa on ollut ihanaa seurata lapsen suhdetta veteen. Pidän uimataitoa todella tärkeänä, ja vedestä tykkäävälle lapselle uimisen opettelu on varmasti mieluinen harrastus. Kenties hän haluaa vielä uimakouluun, tai sitten käymme uimassa keskenämme. Vietämme kuitenkin niin paljon aikaa mökillä rannan äärellä, että uimataito on tärkeä paitsi turvallisuuden kannalta, myös ihan sen nauttimisen. Onhan se nyt mahtavaa, että mökillä pääsee helposti uimaan. Ja tuli tänä kesänä vietettyä enemmän aikaa uimarannoilla kuin ikinä ennen, etelänlomia lukuun ottamatta.
Kun yleisiin uimahalleihin ei vielä viitsi mennä, vauvauinti saa nyt toistaiseksi osaltamme jatkua. Se että kannattaako vauvauinti on toki tilannekohtaista, mutta meidän osaltamme se on etenkin nyt todella hyvä juttu. Se on nimittäin ainoa harrastus mitä nyt on, ja todella toivon, ettei tilanne taas pahene siihen pisteeseen että kaikki joudutaan lopettamaan.
Mitä sanoisin vauvauinnista sitä harkitseville?
Minä ehdottomasti suosittelen vauvauintia. Voihan sitä käydä vauvan kanssa uimahallissa muutenkin, mutta pienen vauvan kanssa voi paremmin luottaa altaan hygieniatasoon järjestetyssä vauvauinnissa ja muutenkin saada itselleen sitä varmuutta mitä vauvan kanssa voi vedessä tehdä. Esimerkiksi juuri sukeltamisen opettelu on turvallista, kun siinä opastaa koulutettu ohjaaja. Ohjaaja osaa kertoa mitä vauvan kanssa on turvallista tehdä ja miten voittaa tietyt esteet, kuten se sukeltamisen jännittäminen. Itsenäisesti olisin vain heilutellut vauvaa vedessä sen sijaan, että osasin alkaa jo siitä 3kk ikäisestä opettamaan niitä uimataitoja.
Vauvauinti on melko kallis harrastus. Hinnat eri järjestäjillä vaihtelevat, ja meillä yhden kuukauden uinnit maksavat 68€. Uintia on kerran viikossa 30min kerrallaan. Jos jonkun kerran joutuu jättämään väliin, korvausajan saa varattua helposti, joten näin koronankin aikana esimerkiksi sairastumisen takia missattu kerta on helppo vaihtaa toiselle päivälle.
Aloittaisin vauvauinnin ehdottomasti uudestaan, jos tilanne tulisi eteen. Mutta en tiedä kannattaako vauvauinti aloittaa yhtä aikaisin kuin me aloitimme. Se on toki lapsesta kiinni miten veteen suhtautuu. Näkisin varhaisen aloittamisen hyvänä juttuna, kunhan malttaa mennä lapsen ehdoilla ja lähteä tunnilta vaikka aikaisemmin pois, jos vauva on itkuinen. Ja jos tuntuu ettei uinti suju ja on kaikille stressaavaa, kannattaa vaan ottaa tauko ja kokeilla myöhemmin uudestaan. Meille keväällä tullut tauko teki todella hyvää, ja nyt ipana on uinnista niin innoissaan että olisi lähdössä sinne jo heti aamulla asiasta puhuttaessa. Mutta isommankin lapsen kanssa ehtii hyvin pääsemään sisälle uinnin iloihin. Varhaisen aloittamisen etuna on sukellusrefleksi. Kun vauva ehtii tottua veteen ja sukeltamiseen jo varhain, ei moni edes huomaa refleksin katoamista. Meillä huomattiin, mutta sikäli juuri epäilen, että sukeltaminen olisi ollut todella hankalaa opetella myöhemmin refleksin jo kadottua.
Entä jatkossa?
Luulen, että jatkamme uinteja ainakin talven yli – sikäli mikäli niitä voidaan jatkaa. Kesällä taukoa tulee joka tapauksessa ja uiminen siirtyy luonnonvesiin, ja sen jälkeen mietitään uudelleen. Koronatilanteestakin riippuu käymmekö vain omatoimisesti uimassa vai olisiko hyvä jatkaa järjestetyn toiminnan parissa. Uskoisin, että uimakoulu on jossain vaiheessa ajankohtainen, mutta jatkuuko se suoraan vauvauinnin jälkeen vai sitten vasta isompana jää nähtäväksi.
Yhtä kaikki, minä voin lämpimästi suositella vauvauintia kaikille hauskaa yhteistä harrastusta etsiville. Kun siihen suhtautuu avoimesti, joustavasti ja lasta kuunnellen, uiminen yhdessä on todella hauskaa ja opettavaista. On todella upeaa seurata miten oma alle kaksivuotias lähtee omatoimisesti sukeltamaan ja nappaa altaan reunalla olevasta kaiteesta kiinni vetääkseen itsensä pinnalle. Seuraavaksi aletaan harjoitella muun muassa altaan pohjaan sukeltamista ja vedessä ryömintää. Jos minulta kysytään kannattaako vauvauinti niin sanoisin, että ehdottomasti kannattaa! Miten taitavia lapset ovatkaan kun heille antaa mahdollisuuden tehdä ja yrittää!
Millaisia kokemuksia teillä on vauvauinnista?
Miten isompien lasten kanssa uinnit jatkuivat vauvauinnin jälkeen?