Kolmen pennin ooppera Lahdessa
0
Kävin katsomassa Lahden kaupunginteatterin syksyn 2026 version Kolmen pennin oopperasta, ja päällimmäisenä mieleen jäi ennen kaikkea esityksen kekseliäs toteutus. Lauri Maijalan ohjaama versio on täynnä oivalluksia, jotka pitävät katsojan hereillä silloinkin, kun itse tarina uhkaa hukkua näyttämön jatkuvaan levottomuuteen.
Jo heti alussa huomio kiinnittyy lavastuksen ja näyttämökerronnan kekseliäisyyteen. Työryhmän nimet esitellään lavan poikki liukuvissa pahvilaatikoissa tavalla, joka sopii teoksen rosoiseen maailmaan täydellisesti. Orkesteri puolestaan soittaa näyttämön ylätasolla sumuisen lasin takana, kuin salakapakan nurkassa piileskellen. Ratkaisu on visuaalisesti hieno ja luo esitykseen oman tunnistettavan tunnelmansa.
Kuva: Lahden kaupunginteatteri
Kuva: Lahden kaupunginteatteri
Vimmaa, visuaalisuutta ja yksi lumoava sivuhahmo
Mukana on myös muutamia todella onnistuneita soolonumeroita, joissa esiintyjät kohtaavat yleisön suoraan. Juuri näissä hetkissä esitys on parhaimmillaan. Katsoja saa tarttumapintaa hahmoihin, ja Brechtin kuuluisa yleisön puhuttelu toimii erinomaisesti.
Valitettavasti samaa ei voi sanoa kaikista laulukohtauksista. Musikaalin suurin ongelma on se, että laulujen sanat hukkuvat usein musiikin, äänenvoimakkuuden ja yleisen näyttämötohinnan alle. Kun sanoista ei saa selvää, kärsii myös kerronta. Ongelma heijastuu koko esitykseen: päällimmäiseksi tunnelmaksi jää monessa kohtaa huuto, kohellus ja jatkuva levottomuus. Energiaa riittää, mutta välillä sitä on niin paljon, että itse tarina jää jalkoihin.
Ajankohtaisuutta esitys hakee tuomalla nyky-yhteiskunnan ongelmia näkyvästi näyttämölle. Osa näistä ratkaisuista tuntuu kuitenkin enemmän alleviivaamiselta kuin oivalluksilta. Erityisesti omissa vaipoissaan kulkevat vanhukset vievät ajatukset enemmän mauttoman slapstick-komedian kuin terävän yhteiskunnallisen kommentaarin suuntaan. Tarkoitus on varmasti provosoida, mutta ainakaan minulle kohtaukset eivät avanneet uusia näkökulmia.
Rosvopäällikkö Macheath puolestaan nähdään tässä tulkinnassa vieroitusoireiden keskellä sätkivänä hahmona. Ratkaisu tuo rooliin oman kulmansa, vaikka hahmo jää kokonaisuudessa enemmän muiden näyttämöllisten ratkaisujen varjoon.
Esityksen ehdoton helmi löytyy kuitenkin muualta.
Kuva: Lahden kaupunginteatteri
Kapakka-Jennyä ja siivoojaa esittävä näyttelijä Vilma Kinnunen on koko illan vahvin kiintopiste. Hänen rauhallinen ja varma läsnäolonsa pitää kokonaisuutta kasassa silloinkin, kun ympärillä riehuu täysi kaaos. Ja kun hän alkaa laulaa, esitys pysähtyy hetkeksi hengittämään. Kaunis, hallittu tulkinta muistuttaa siitä, miten paljon voimaa näyttämöllä voi olla ilman jatkuvaa meteliä.
Myös rosvopäällikön morsiamen roolissa nähtävä näyttelijä Aurora Manninen onnistuu hienosti omissa hetkissään. Hän välittää uskottavasti aluksi hieman höpsön ja sinisilmäisen nuoren naisen, jonka olemukseen kasvaa vähitellen kovuutta, itsevarmuutta ja vaarallista vetovoimaa.
Kuva: Lahden kaupunginteatteri
Osaton onkin eniten osallinen
Silti kaikkein mieleenpainuvin hahmo oli minulle niin sanottu osaton sivuhahmo, joka viettää lähes koko esityksen näyttämöllä. Välillä hän jää taka-alalle varjoihin, välillä nousee keskelle tapahtumia, mutta on jatkuvasti läsnä osana näyttämön sykettä. Hänen liikkeensä, tanssinsa ja tapansa olla lavalla olivat suorastaan hypnotisoivia. Huomasin usein seuraavani juuri häntä, vaikka huomion olisi pitänyt olla jossain aivan muualla.
Kuva: Lahden kaupunginteatteri
Lahden Kolmen pennin ooppera on visuaalisesti kunnianhimoinen, rohkea ja täynnä hienoja ideoita. Se tarjoaa lukuisia yksittäisiä loistohetkiä, mutta kokonaisuutta vaivaa ajoittain levottomuus, joka syö tarinan terää.
Kuva: Lahden kaupunginteatteri