Kun pelottaa
2Tiedättekö sen, kun kaikki on todella hyvin, siis oikeasti todella hyvin, ja samalla pelkää milloin koko homma romahtaa niskaan? Kun pelottaa, että jotain pahaa tapahtuu.
Minä olen ihan valtavan onnellinen. Sellainen pakahduttavan onnellinen. Tuntuu, että kaikki on todella hyvin, vaikka ei mitenkään täydellistä olekaan. Mutta olisiko täydellisyys lopulta kovin onnellista? Hukkuisiko siihen siinä määrin, ettei edes huomaisi ja osaisi arvostaa kaikkea mitä on elämässä saanut?
Kaikki hyvin
Mieheni on ollut pitkään sairas, ja täytyy sanoa että kun hänet saisi jollain ihmeellä terveeksi taas, meillä olisi aika lailla täydellistä. Koska muuten kaikki on vain upeaa. Minulla on työ jota rakastan, ja jota saan tehdä hyvin joustavilla aikatauluilla ja etänä. Voisiko työelämän ja perheen yhdistäminen enää helpompaa ollakaan! Meillä on maailman paras lapsi. Tyyppi, joka on niin hauska, kekseliäs, lempeä ja fiksu. Meillä on molempien perheet aktiivisesti läsnä ja ainoalla lapsella vahva tukiverkko ympärillään. Arki on vaan super mukavaa ja tuntuu, että kaikki palaset ovat nyt tosi kohdallaan. Toki rahaa voisi olla enemmän, korona painua lopullisesti mäkeen ja saataisiin hankittua se uusi koti tässä pian. Mutta loppujen lopuksi, isossa kuvassa onni ei ole niistä kiinni.
Minulla on aina ollut valtava kuolemanpelko. Koska en tiedä mitä tapahtuu, ja pelkään, että siinä vain kadotaan. Lakataan olemasta. Lapsen saamisen myötä olen lisäksi herkistynyt siinä määrin, että pahat asiat saattavat jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa. Uutiset pienten lasten äideistä, jotka ovat kuolemassa. Äideistä, jotka ovat menettäneet lapsensa.
Koska se on se juuri se suurin pelko. Että me menettäisimme toisemme. Se on se meidän onnemme ydin, että meillä on toisemme. Jos joku meistä puuttuisi, mitä sitten olisi jäljellä? Ja sellainen pelko on todella lamauttava. Eikä sitä halua ajatella, vaan sen yrittää sulloa piiloon jonnekin taka-alalle.
Pelkäävätkö kaikki?
Sitä miettii miten muut pärjäävät. Ajattelevatko muut samanlaisia asioita. Varsinkin he, joita sellainen menetys on kohdannut. Miten siitä voi nousta? Ja miten tässä voi elää sen tosiasian kanssa, että joka päivä vanhenee ja astuu askeleen lähemmäs sitä tosiasiaa, että luopuminen on lähempänä. Koska se on vielä edessä. Joko ennenaikaisesti tai luonnollista kaarta seuratessaan. Haluaisin uskoa, että iän myötä siihen voisi olla valmiimpi. Kokea, että oma aika on tullut ja se on ihan okei. Mutta se tuntuu ihan absurdilta. Miten voisi ikinä olla valmis, kun maailmalla ja sen ihmisillä on niin paljon näytettävää ja kokemuksia jaettavana?!
Joten, päivä kerrallaan. Yrittäen unohtaa se paha ja uhkaava. Koska kyllä, minä olen ihan valtavan onnellinen. Herään jokaiseen aamuun hyvin rauhallisena. Sillä mielellä, että tässä on juuri niin täydellinen tilanne kuin vain voi olla. Moni asia voisi olla paremmin, mutta voi, voisi olla myös niin paljon huonommin. Miehen sairauden kanssa yritän myös ajatella, että tämä on se meidän todellisuus. Se on hänelle monella tapaa valtavan julma ja epäreilu, mutta emme me tiedä tällä hetkellä muusta. Me olemme yhdessä. Meillä on tuo lapsi. Ja hän on läsnä, me olemme läsnä, yhdessä. Siinä on aika hemmetin paljon onnea yhdessä kodissa.
