Tulipa tuossa vastaan ihan karmea sisältö lastenohjelmassa. En ole ihan kamalan herkkis siinä, mitä lastenohjelmien sisältöön tulee. Monet ovat suunnattoman typeriä, ja vaikuttavat edistävän lasten rauhattomuutta, sosiaalisten taitojen puutetta, huonoa kielenhallintaa ja kärsimättömyyttä, muun muassa. Mutta ne ovat ihan vastaavia lastenohjelmia mitä itsekin on katsonut joskus pienempänä, ja ihan normaaliksi ihmiseksi tässä on kasvanut, jos normaali nyt ylipäätään on mikään tavoite. Puhutaan ennemmin toimintakykyisestä ja tasapainoisesta aikuisesta. Lapset tykkäävät monista asioista, mistä aikuiset eivät – vai kuka vanhempi todella arvostaa Ryhmä Hauta ja sen pohjalta kehitettyä koko hemmetin tuotesarjaa?

Meidän suosikki sarjat

No, itsehän olen yrittänyt kannustaa mukavien ohjelmien pariin. Sellaisten, jotka toimivat tarinallisesti hyvin, ovat jopa jossain määrin kehittäviä ja tarjoavat hyvää laatua. Moniin niistä on onneksi tartuttukin. Muumeista tyyppi ei oikein innostu, mitä en ymmärrä, koska itsehän rakastin niitä pienenä. Sen sijaan meillä on ollut kovassa huudossa Franklin ja ystävät, mikä on kylläkin hyvin vastaava kuin Muumit. Peppi Pitkätossu on myös suuri suosikki. Samoin se Ryhmä Hau, vaikka suurin into siihen vaikuttaa ainakin tällä hetkellä hiipuneen. Pipsa Possu tietty. Ja viime aikoina myös Touhulan arvoituksia on seurattu tiukasti. Yleisesti ottaen telkkaria ehtii katsomaan viikonloppu aamuina ja joskus illalla, jos päiväkodin jälkeen kenkuttaa ja meininki on väsynyttä. Mökkiviikolla piirretyt kuuluivat jokaiseen aamuun. Ja se on ihan okei. Tykkäänhän itsekin telkkarista, miksi siis lapsi ei? En demonisoi ohjelmien katselua millään tavalla, kunhan siltä riittää aikaa myös niille tärkeämmille jutuille, kuten leikille ja ulkoilulle.

Laihdutusta lapsille

Mökillä ollessamme söin siinä viimeisenä aamuna aamupalaa ja lueskelin padilta lehtiä samalla, kun napero katseli ohjelmia lopetettuaan oman syömisensä. Hän on kesän jälkeen katsonut joitakin kertoja Horselandia, joka tulee MTV3.n ohjelmistossa. Okei, myönnettäköön että sarja ei ole ihan tuore, mutta onko ikinä ollut oikein nostaa laihduttamista osaksi lastenohjelmia?! Kuuntelimme äitini kanssa suut auki, kun eräs sarjassa oleva selkeästi hevosmaailman Bratzeja edustava heppa alkoi valitella lihavuuttaan ja totesi, ettei syö enää mitään, jotta hänestä pidetään ja hänet hyväksytään taas joukkoon. Muut puolestaan pilkkasivat hevosta lihavaksi ja ratsastaja vakuutti lihavuuden olevan syynä muun muassa epäonnistumiseen kilpailuissa. Siis mitä?!

Ohjelmaa katsovat keskimäärin alle 10-vuotiaat lapset. Kärjistäen sanoisin, että kaiken lisäksi tytöt. Olen aiemminkin huomannut, että ohjelmassa on juuri niitä nokkavia valittavia nuoria tyttöjä, joista omansa toivoisi pysyvän erossa. Mutta tämä oli kyllä kaiken huippu. Hevonen näännytti itseään nälkään ja lopulta tuupertui keskelle metsää. Kiva anoreksian opetusohjelma.

Tuntematon aihepiiri

Kuten sanoin, en ole liian herkkis. Tämä on kuitenkin aihe, jolta etenkin omaa tyttölastani haluan suojella. Olen itse kamppaillut kehonkuvani kanssa niin saakelin kauan päästäkseni tähän pisteeseen. Käynyt läpi vaiheita, joita en ole edes valmis kaikille jakamaan. Mitä minä antaisin jos voisin pitää oman tyttöni erossa kaikessa siitä. Taata hänelle kehorauhan, itsevarmuutta kasvamiseen ja kehon muutosten myllerryksiin ja vahvuutta haistattaa pitkät jokaiselle, joka hänen kehoaan kysymättä kommentoi. Se riipaisee sydäntä niin kovin syvältä. Se täydellinen pieni tyttö, joka käpertyy syliin. Miten hänet voisi pitää suojassa noilta asioilta, jos jo hiivatin hevospiirretyt nostavat niitä sunnuntai aamuisin esiin?!

Minä en ikinä puhu laihduttamisesta. Hän ei ole varmaan edes kuullut koko sanaa. En puhu hänelle lihavuudesta, laihuudesta, dieeteistä tai mistään aiheeseen liittyvästä. Ne eivät vaan kuulu vielä sanavarastoon. Asiaa varmasti auttaa, että olen itse nykyään todella sinut itseni kanssa ja voin hyvin. Voin näyttää esimerkkiä itsestä huolehtimiseen ja rentoon tapaan elää ja syödä. Pidän kiinni siitä, että vihanneksia tulisi syödä ennen suklaata, mutta en puhu suklaasta minään paholaisena, päinvastoin. Meillä rakastetaan suklaata ja saatetaan napsia sitä vähän joka päivä.

Lempeydellä itseä ja muita kohtaan

Olennaista on, että lapsi kasvaa seuratessaan äitiä, joka ei puhu rumasti omasta kehostaan eikä muidenkaan. Myönnän, että olen sitä ennen tehnyt. Enkä väitä olevani täydellinen nytkään. Mutta ajatusmaailmani on myös muuttunut. Minulla ei ole pisimmät jalat tai täydellisin takamus. Mutta piru vie, ne jalat jaksavat kantaa eivätkä helpolla luovuta.

Ovathan ajat muuttuneet. Ihan jo omat lempparini Harry Potterit kuvaavat ihmisten ulkoisia piirteitä todella julmasti. Ei sitä tullut ajatelleeksi, kun niitä aikanaan luki, mutta heti ajatus niiden lukemisesta omalle lapselle tökkää. Kyllä me ne joskus luemme, ja tarina itsessään on edelleen maagisen upea, mutta niistä pitää keskustella. Tuoda esiin se, ettei ole ok puhua toisista sillä tavalla. Vaikka joku ihminen olisi omasta mielestä ruma, ei ole mitään oikeutta sanoa niin. Jokaisella on oltava oma kehorauha juuri sellaisena kuin on, eikä se kuulu hittoakaan muille miltä joku näyttää.

Haluan aina korostaa sitä, että erilaisuus on se valtti. Se, että meitä on moneksi. Puutteiden harmittelu ei johda mihinkään, koska ei kukaan ole täydellinen. Ja juuri se epätäydellisyys on täydellistä. Oma keho voi antaa niin paljon hyvää. Jaetaan sitä, eikä vaatimuksia miltä tulisi näyttää. Voisiko nämä lapset oikeasti kasvattaa siihen, että keskitytään hyvään?

Ja ei, meillä ei sitä ohjelmaa enää katsota.

Olin viime viikon naperon kanssa mökillä yhdistetyllä työ- ja lomaviikolla. Lapsella siis lomaa ja itselläni töitä, vaikka kyllähän se jossain määrin lomalta tuntuu myös itselle kun pääsee valmiiseen ruokapöytään, rantasaunaan ja maalaismaisemiin. Mies tuli myös perästä päin ja palasimme sitten yhdessä sunnuntaina kotiin. Etäviikko mökillä teki hurjan hyvää ja olipa sen jälkeen kiva palata taas kaupunkiin!

Suunta mökille!

Meidän piti alunperin mennä mökille jo aiemmin, mutta reissua piti siirtää lapsen sairastuttua. Junan oli tarkoitus lähteä lauantai aamuna, mutta veljeni oli loppuviikosta Helsingissä ja pääsimme hänen kyydissään jo perjantaina. Siirsin junalippua sitten uudestaan, ja parin siirron jälkeen hintaa onkin kertynyt melkein tuplasti alkuperäiseen. Mutta no jaa, ainakin on hyvällä syyllä mökkiviikkoa luvassa myös marraskuulle!

Vanhempani olivat arkipäivät naperon kanssa minun tehdessäni töitä yläkerran työpisteellä. Muutamana aamuna kävin lenkillä ja töiden jälkeen iltaisin pyrin olemaan lapsen kanssa vielä ulkona leikkimässä, jotta itsekin sain happea pöivän päälle. Se mökkeilyssä on erona, että kun normaalit päiväkotiin viemiset sun muut jäävät väliin, tulee liikuttua todella vähän. Iltaisinkaan ei viitsinyt lähteä kävelylle, kun rattaita ei ollut mukana ja halusin saada aikaa lapsen kanssa. Mutta joskus tekee hyvää olla aloillaan. Tuli myös nukuttua omalla mittapuulla pitkään, toisin sanoen noin seitsemään, kun kotona taas nousen aina hyvin aikaisin. Nukkuminen teki melko hyvää. Ja olihan se ihana herätä pikkutyyppi kainalossa aamuisin.

Töitä ja lomaa

Lapselle mökkiviikko teki hyvää. Sai vähän levätä ja viettää kiireetöntä aikaa. Sairastelun jälkeinen nuhakin meni lopulta viikon mittaan ohi. Kiukkua oli kyllä jonkin verran, ja jestas välillä ottaa koville ne raivokohtaukset. Uhmaa, kyllä, mutta välillä on todella vaikea pysyä kärsivällisenä lapsen karjuessa ihan älyttömistä syistä. Kuten siitä, ettei pähkinävoita ole joka puolella puurolautasta. Ne on hetkiä, kun tuntuu että omat rajat vanhempana tulevat vastaan enkä osaa tilannetta hoitaa.

Vaikka peffa tuppasi puutumaan istumisesta koneella (kotona pystyy välillä kirjoittamaan seisten), oli ihana keskittyä myös omiin töihin ja tekemiseen. Viikko oli hyvin kirjoituspainotteinen, ja tekstiä syntyi melko vaivattomasti. Se onkin ihan paras tunne, kun ne sanat vain tulvivat mieleen, ajatuksille löytyy upea lauserakenne ja tuntuu, että tästä asiasta on valtavasti sanottavaa. Kirjoitusflow, toisin sanoen. Parhaita tunteita maailmassa!

Vaikka napero välillä huuteli perään ja jouduin tylysti toteamaan tekeväni töitä, pääosin oli oikein ihanaa ja laatuaikaa yhdessä. Mökkiympäristö jännitti lasta tauon jälkeen, ja napero kaipasi minua tavallista enemmän, mutta sai onneksi hyvää aikaa isovanhempien kanssa. Itsehän en meinaa saada häntä enää päiväunille ollenkaan, mutta sadun ja tusinan laulun jälkeen mummin kainalossa uni tuli. Toisaalta, sitten illat tuppasivat venähtämään, joten ehkä aina päiväunille ei vaan ole enää tarvetta ainakaan vapaalla. Tämä on ollut sikäli fiksu lapsi, että on itse luopunut monista asioista ollessaan siihen valmis, kuten yösyömisestä, imetyksestä ylipäätään ja yövaipasta. Joten hänen rytmillään voidaan mennä tässäkin.

Syksyn merkkejä

Mökillä löytyi vielä puskasta (vetisiä) mustikoita, maasta värikkäitä lehtiä ja näimmepä myös pienen sammakon ja hehkuvan oranssin ketun. Paljon pieniä hetkiä, joiden äärelle oli itsekin tärkeää pysähtyä. Kaakaon juonti laiturilla tai sammakon hyppyjen seuraaminen. Rauhassa saunan kuistilla illan pimetessä istuskelu löylyjen jälkeen.

Mökillä ihan jo ovesta ulos meneminen lataa akkuja ihan eri tavalla kuin kotona. Kuuluu vain luonnon ääniä. Kahisevia puita. Saimaan laineita. Kesämökki on ihan parasta, mutta on siinä syksyn ja talven mökkeilyssä ihan oma tunnelmansa. Sitä rauhoittuu paremmin kuin koskaan. Hiljaisuus tuntuu todella maadoittavalta. Ilma niin puhtaalta ja raikkaalta. Vuodenajan vaihtumisen aistii vielä voimakkaammin kuin kotona.

On etätyö mahdollisuus sitten vaan upea lisä elämään, kun tällaisia työviikkoja pystyy järjestämään. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Kotiin tuntui ihanalta palata. Täynnä energiaa ja mielessä paljon asioita, mitä haluaa päästä tekemään. Tässä alkaa olla käsillä se ihana loppuvuosi, kun ulkona pimenee, mutta voi ripustaa pihavaloja ja fiilistellä kynttilöitä. Meillä on muutenkin vaikka mitä kivaa ohjelmaa luvassa.