Tässä on tullut uusia seuraajia, joten lienee tarpeen esitellä keitä me oikein olemme! Monesti tuppaan sen vähän unohtamaankin, koska blogi on alkanut puhtaasti ruokablogina ja kehittynyt nykyiseen muotoonsa ajan kanssa. Sitä vaan jakaa juttuja ja ruoka-ohjeita muistamatta, että ei ole lainkaan selvää keneltä ne tulevat.

Minä

Minä olen siis Sara, moi! Täytän ihan juuri 35 vuotta nyt lokakuun lopulla, mutta miksi olo tuntuu vielä kaksvitoselta?! Kummasti ikääntyminen loppuu jossain vaiheessa, ja vaikka keho voi olla eri mieltä, mieli ei ainakaan vanhene samaan tahtiin.

Olen asunut Helsingissä nyt reippaat 14 vuotta, mutta olen alunperin kotoisin Lappeenrannasta, tarkemmin sanoen vielä pikkukylästä nimeltä Kuukanniemi. Siellä asuin ikävuodet 3-16. Lukion jälkeen asuin vuoden Yhdysvalloissa työskennellen paikallisen perheen aupairina, ja ja noin vuosi sen jälkeen suunnaksi tuli Helsinki mikä on on niin minun kotini kuin vain olla voi. Ihana kaupunki, jossa on kaikki mitä voisi tarvita.

Olen ennen käynyt paljon ryhmäliikuntatunneilla, mutta nykyään tulee lähinnä käytyä juoksemassa ja joskus joogattua. Korona vei salilla käynninkin pois, mutta kenties sen saa tässä vielä elvytettyä. Haluaisin harrastaa vaeltamista ihan kunnolla, mutta jotenkin se on vielä hyvin amatööritasolla. Ajattelin tuosta lapsesta koulia vaelluskaverin, joten katsotaan miten sinne saisi jatkossa seuraa paremmin!

Tunnen olevani ennen kaikkea kirjoittaja, ja sanojen pistäminen ylös on minulle paras tapa ajatella ja prosessoida asioita. Tykkään kovasti leipomisesta, mutta olen vähän huono seuraamaan ohjeita ja monesti tulos on aika fiasko. Omiin ohjeisiin koitan pistää ohjeita tarkasti ylös, jotta ne onnistuneet jutut voisivat onnistua myös uudestaan. Kuitenkin olen huomannut, että gluteenittomissa jauhoissa on melkoisesti eroja, ja lopputulos riippuu täysin siitä millaista jauhoseosta päätyy käyttämään.

Työt

Olen valmistunut filosofian maisteriksi ja opiskelin pääaineenani yleistä kirjallisuustiedettä ja sivuaineena kirjoittamista. Tysökentelin pitkään opiskelun ohessa ja sen jälkeen kaupan alalla, ensin puhtaasti ruokakaupassa ja sen jälkeen kirjakaupassa. Sieltä jäin äitiyslomalle, ja samalla myymälän toiminta lopetettiin (ajoitus sattumaa, ei minusta johtuvaa?).

Äitiysloman lähestyessä loppuaan oli sitten aika etsiä uutta työtä. Vaikka se on raskasta ja stressaavaa, se oli myös erittäin hyvä asia, sillä päädyin tekemään aidosti sellaista työtä, jota rakastan. Parin pätkähomman kautta päädyin nykyiseen työhöni uuteen pikkufirmaan, jossa meillä on loistava kolmen hengen tiimi ja mielettömän jännitävät ajat edessä kaiken ollessa vasta aluillaan. Työskentelen itse pääasiassa markkinoinnin ja viestinnän parissa, mutta tosiaan hommat tehdään yhdessä toisiamme auttaen.

Tässä työssä saan tosiaan tehdä juuri niitä asioita, joista nautin eniten, ja työ on täydellisen joustavaa osaksi lapsiperhearkea. Teen suurimman osan ajasta töitä kotona, joten työmatkoihin ei kulu ylimääräistä aikaa eikä päiväkotiin viemisten kanssa tarvitse hosua.

Perhe

Asun yhdessä avomieheni ja meidän tyttäremme kanssa, joka täyttää joulukuun alussa kolme vuotta. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kolmetoista vuotta – tapasimme itse asiassa minun 22v synttäripäivänäni ihan puhtaasti baarissa. Yhdessäoloajastamme ehdimme elää ns. normaalia elämää vain joitakin vuosia, kun mies sairastui. Vaikka tilanteeseen on vuosien aikana monin tavoin sopeutunut, on se luonnollisesti suuri arkeamme ja elämäämme määrittävä tekijä.

Muusta perheestä vietämme paljon aikaa lähellä asuvien miehen vanhempien kanssa. Myös minun siskoni perheineen asuu ihan vain Keskuspuiston toisella puolella vartin matkan päässä, ja hänen 6- ja 10-vuotiaat lapsensa ovat oman lapseni silmissä parasta ikinä. Käymme mahdollisimman paljon myös minun vanhempieni mökillä, josta viikonloppuisin löytyy yleensä myös isoveljeni. Minä olen perheemme nuorin siskoni ollessa neljä ja veljeni 11 vuotta vanhempia. Mies on ainoa lapsi, mutta hänen puoleltaan suku on varsin tiivis ja serkkujen järjestämiä lasten synttäreitä sun muuta piisaa mukavasti.

Meidän tyttö on parasta elämässäni ja varsinkin miehen sairastamisen keskellä todellinen valopilkku. Hän aloitti päiväkodissa reilu parivuotiaana, ja tuntuu että nyt on juuri se oikea aika myös tälle vaiheelle elämässä. Saan itse hurjasti virtaa työstäni ja lapsi oppii päiväkodissa valtavasti asioita. Koitamme järjestää myös vapaapäiviä mummon hoidossa tai esimerkiksi etäviikolla mökillä, koska kyllähän se arki väsyttää. Arkipäivät viuhahtavat aika nopeasti, ja se vauhti millä vauvavuosi mentiin on väkisinkin rauhoittunut. Silti tykkään napata lapsen mukaan ja käydä tekemässä erilaisia asioita, suurin osa hänelle suunnattuja. Ihanaa, että tänä vuonna pääsee taas jouluesityksiin ja -tapahtumiin ja voi tuoda kulttuurielämyksiä osaksi lapsen elämää!

Sellaisia me. Toivottavasti tämä auttoi tuomaan parempaa käsitystä tyypistä, joka täällä kirjoittelee.

Tulipa tuossa vastaan ihan karmea sisältö lastenohjelmassa. En ole ihan kamalan herkkis siinä, mitä lastenohjelmien sisältöön tulee. Monet ovat suunnattoman typeriä, ja vaikuttavat edistävän lasten rauhattomuutta, sosiaalisten taitojen puutetta, huonoa kielenhallintaa ja kärsimättömyyttä, muun muassa. Mutta ne ovat ihan vastaavia lastenohjelmia mitä itsekin on katsonut joskus pienempänä, ja ihan normaaliksi ihmiseksi tässä on kasvanut, jos normaali nyt ylipäätään on mikään tavoite. Puhutaan ennemmin toimintakykyisestä ja tasapainoisesta aikuisesta. Lapset tykkäävät monista asioista, mistä aikuiset eivät – vai kuka vanhempi todella arvostaa Ryhmä Hauta ja sen pohjalta kehitettyä koko hemmetin tuotesarjaa?

Meidän suosikki sarjat

No, itsehän olen yrittänyt kannustaa mukavien ohjelmien pariin. Sellaisten, jotka toimivat tarinallisesti hyvin, ovat jopa jossain määrin kehittäviä ja tarjoavat hyvää laatua. Moniin niistä on onneksi tartuttukin. Muumeista tyyppi ei oikein innostu, mitä en ymmärrä, koska itsehän rakastin niitä pienenä. Sen sijaan meillä on ollut kovassa huudossa Franklin ja ystävät, mikä on kylläkin hyvin vastaava kuin Muumit. Peppi Pitkätossu on myös suuri suosikki. Samoin se Ryhmä Hau, vaikka suurin into siihen vaikuttaa ainakin tällä hetkellä hiipuneen. Pipsa Possu tietty. Ja viime aikoina myös Touhulan arvoituksia on seurattu tiukasti. Yleisesti ottaen telkkaria ehtii katsomaan viikonloppu aamuina ja joskus illalla, jos päiväkodin jälkeen kenkuttaa ja meininki on väsynyttä. Mökkiviikolla piirretyt kuuluivat jokaiseen aamuun. Ja se on ihan okei. Tykkäänhän itsekin telkkarista, miksi siis lapsi ei? En demonisoi ohjelmien katselua millään tavalla, kunhan siltä riittää aikaa myös niille tärkeämmille jutuille, kuten leikille ja ulkoilulle.

Laihdutusta lapsille

Mökillä ollessamme söin siinä viimeisenä aamuna aamupalaa ja lueskelin padilta lehtiä samalla, kun napero katseli ohjelmia lopetettuaan oman syömisensä. Hän on kesän jälkeen katsonut joitakin kertoja Horselandia, joka tulee MTV3.n ohjelmistossa. Okei, myönnettäköön että sarja ei ole ihan tuore, mutta onko ikinä ollut oikein nostaa laihduttamista osaksi lastenohjelmia?! Kuuntelimme äitini kanssa suut auki, kun eräs sarjassa oleva selkeästi hevosmaailman Bratzeja edustava heppa alkoi valitella lihavuuttaan ja totesi, ettei syö enää mitään, jotta hänestä pidetään ja hänet hyväksytään taas joukkoon. Muut puolestaan pilkkasivat hevosta lihavaksi ja ratsastaja vakuutti lihavuuden olevan syynä muun muassa epäonnistumiseen kilpailuissa. Siis mitä?!

Ohjelmaa katsovat keskimäärin alle 10-vuotiaat lapset. Kärjistäen sanoisin, että kaiken lisäksi tytöt. Olen aiemminkin huomannut, että ohjelmassa on juuri niitä nokkavia valittavia nuoria tyttöjä, joista omansa toivoisi pysyvän erossa. Mutta tämä oli kyllä kaiken huippu. Hevonen näännytti itseään nälkään ja lopulta tuupertui keskelle metsää. Kiva anoreksian opetusohjelma.

Tuntematon aihepiiri

Kuten sanoin, en ole liian herkkis. Tämä on kuitenkin aihe, jolta etenkin omaa tyttölastani haluan suojella. Olen itse kamppaillut kehonkuvani kanssa niin saakelin kauan päästäkseni tähän pisteeseen. Käynyt läpi vaiheita, joita en ole edes valmis kaikille jakamaan. Mitä minä antaisin jos voisin pitää oman tyttöni erossa kaikessa siitä. Taata hänelle kehorauhan, itsevarmuutta kasvamiseen ja kehon muutosten myllerryksiin ja vahvuutta haistattaa pitkät jokaiselle, joka hänen kehoaan kysymättä kommentoi. Se riipaisee sydäntä niin kovin syvältä. Se täydellinen pieni tyttö, joka käpertyy syliin. Miten hänet voisi pitää suojassa noilta asioilta, jos jo hiivatin hevospiirretyt nostavat niitä sunnuntai aamuisin esiin?!

Minä en ikinä puhu laihduttamisesta. Hän ei ole varmaan edes kuullut koko sanaa. En puhu hänelle lihavuudesta, laihuudesta, dieeteistä tai mistään aiheeseen liittyvästä. Ne eivät vaan kuulu vielä sanavarastoon. Asiaa varmasti auttaa, että olen itse nykyään todella sinut itseni kanssa ja voin hyvin. Voin näyttää esimerkkiä itsestä huolehtimiseen ja rentoon tapaan elää ja syödä. Pidän kiinni siitä, että vihanneksia tulisi syödä ennen suklaata, mutta en puhu suklaasta minään paholaisena, päinvastoin. Meillä rakastetaan suklaata ja saatetaan napsia sitä vähän joka päivä.

Lempeydellä itseä ja muita kohtaan

Olennaista on, että lapsi kasvaa seuratessaan äitiä, joka ei puhu rumasti omasta kehostaan eikä muidenkaan. Myönnän, että olen sitä ennen tehnyt. Enkä väitä olevani täydellinen nytkään. Mutta ajatusmaailmani on myös muuttunut. Minulla ei ole pisimmät jalat tai täydellisin takamus. Mutta piru vie, ne jalat jaksavat kantaa eivätkä helpolla luovuta.

Ovathan ajat muuttuneet. Ihan jo omat lempparini Harry Potterit kuvaavat ihmisten ulkoisia piirteitä todella julmasti. Ei sitä tullut ajatelleeksi, kun niitä aikanaan luki, mutta heti ajatus niiden lukemisesta omalle lapselle tökkää. Kyllä me ne joskus luemme, ja tarina itsessään on edelleen maagisen upea, mutta niistä pitää keskustella. Tuoda esiin se, ettei ole ok puhua toisista sillä tavalla. Vaikka joku ihminen olisi omasta mielestä ruma, ei ole mitään oikeutta sanoa niin. Jokaisella on oltava oma kehorauha juuri sellaisena kuin on, eikä se kuulu hittoakaan muille miltä joku näyttää.

Haluan aina korostaa sitä, että erilaisuus on se valtti. Se, että meitä on moneksi. Puutteiden harmittelu ei johda mihinkään, koska ei kukaan ole täydellinen. Ja juuri se epätäydellisyys on täydellistä. Oma keho voi antaa niin paljon hyvää. Jaetaan sitä, eikä vaatimuksia miltä tulisi näyttää. Voisiko nämä lapset oikeasti kasvattaa siihen, että keskitytään hyvään?

Ja ei, meillä ei sitä ohjelmaa enää katsota.