Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Okei, jos aloitetaan itse näytelmän keskeisimmästä hahmosta eli Ruotsin kuningatar Kristiinasta. Kristiina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi jo kuusivuotiaana, mutta hän potki pian perinteet nurin: pukeutui miesten vaatteisiin, kieltäytyi naimakaupasta, kääntyi katolisuuteen ja luopui kruunusta – ihan vain elääkseen vapaana. Hän oli aikansa kulttuuripunkkari, joka potkaisi kruunun nurkkaan pölyttymään. Skandaalinkäryinen, älykäs ja peloton – sukupuoli merkitsi hänelle lähinnä sitä, mitä vastaan kapinoida. Voisi sanoa, että Kristiina oli aikansa performanssi, ja juuri siksi hän istuu niin luontevasti Helsingin kaupunginteatterin näyttämölle. Sini Pesosen ohjaama ja Jussi Moilan käsikirjoittama Kuningatarnäytelmä vyöryy näyttämöltä läpi yleisön ja ravistelee samanaikaisesti niin teatterin konventiot kuin katsojan mahdolliset odotukset.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Koska aloitettiin Kristiinasta, seuraavana on Kristiinan lavalle tuoma Elsi Sloan.

Käsittämätöntä miten paljon taitoa yhteen ihmiseen mahtuu. Se elekieli, vartalon liike, ääni, laulu… Sloanin Kristiina on anarkisti, oman tiensä kulkija, ja ennen kaikkea näyttämön täysverinen keskipiste. Sloan rakentaa Kristiinasta hahmon, joka ei jää historiallisen kuriositeetin tasolle, vaan hengittää, syttyy ja räjähtää silmien edessä. Jokainen katse ja liike tuntuu tarkoitetulta, mutta samalla vaarallisen arvaamattomalta – aivan kuten Kristiina itse. Tämä on roolityö, joka pakottaa katsomaan, kuuntelemaan ja uppoutumaan.

Sloanin liikkeet kasvavat lähes spastisiksi ja paikoin vaivaannuttaviksi – kuin keho olisi liian pieni sisällä kuplivalle energialle. Se on henki, joka pyrkii ulos, eikä 1600-luvun ahtaan naiskäsityksen kahleet voi sitä pidätellä. Hovin ulkopuolella seurataan noitavainoja, jotka muistuttavat karulla tavalla mitä järjestelmä teki niille, jotka eivät mahtuneet normeihin.

Ebba Sparrea, Belleä, Kristiinan rakkautta, näyttelee Aino Sirje herkän voimakkaasti: jokaisessa katseessa on haavoittuvuutta ja levollisuutta, joka pysäyttää ajan. Hänen ja Sloanin välinen dynamiikka ei tunnu näytellyltä – se on välitöntä ja rehellistä, kuin hiljainen hengähdys sodan ja räjähtelevän kaaoksen keskellä.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Muista mainittakoon kuningataräitiä esittävä Aino Seppo sekä Carl Gustavin epäkiitollisessa hahmossa loistava Alvari Stenbäck. Koko ensemble on mainio ja rakentaa Kristiinan hovin napakan konservatiiviseksi ja kurinalaiseksi yhteisöksi, jossa Kristiina pistää räiskymään heti vauhdikkaasta syntymästään lähtien. Huikean hieno syntymäkohtaus, muuten. Nerokas toteutus.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Elävä näyttämö

Pyörivä lava, tarkasti rytmitetty liike, kimallus ja elävä tuli luovat kerroksellisuuden, joka heijastelee hahmojen moniulotteisuutta: kerros totuutta, tarinoita, historiaa – ja tunteita, kapinaa ja kysymyksiä, jotka tarttuvat katsojaan. On historiaa, kyllä, mutta sitäkin enemmän huomioita tähän päivään — tai oikeastaan mihin tässä on 1600-luvulta päästy.

Tämä kuningatartarina ei etene lineaarisesti eikä yritä piirtää historiaa sellaisena kuin se on kirjoitettu. Kuningatarnäytelmä on kudelma kohtauksia ja hetkiä, jotka paljastavat enemmän meidän nykyisistä käsityksistämme kuin 1600-luvun arkistoista. Se kysyy, mitä ja keitä me olemme, keitä muut ovat – ja miksi sillä on väliä.

Samalla se näyttää, kuinka roolit, joita meille on jaettu, ovat aina olleet keinotekoisia: sukupuoli, valta, normit, usko. Kaikki rakennelmia, joiden varaan yhteisöt on koottu ja joita Kristiina päätti ravistella hajalle. Näytelmä ei anna vastauksia, vaan pakottaa katsojan katsomaan peiliin ja miettimään, mitä kohtauksia juuri me kirjoitamme tähän aikaan.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kuningatarnäytelmä ei anna helppoja vastauksia: se sykkii, räjähtää ja ravistelee, aivan kuten Kristiinan elämä. Lavalla kaikki tuntuu olevan juuri siinä hetkessä, valmiina kääntymään ylösalaisin sekunnin murto-osassa.

Hemmetin hienoa, raikasta ja säväyttävää teatteria – sellaista, joka jättää näyttämön energiaa purkamatta.

Menkää ihmeessä katsomaan. Lippuja saa täältä.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Arki on täällä ja meno sen mukaista. Olen vähitellen päässyt etämoodistakin liikkeelle ja käynyt sekä omalla että asiakkaan toimistolla. Alkutahti on sikäli iisiä, ettei koiranpentu ole liian pitkiä aikoja vielä yksin eikä ulkoilematta. Hyvin on sujunut, ja vähän porrastetusti tässä muun perheen kanssa onneksi mennään. Napero on käynyt koulua toisaalta vasta hetken, mutta tuntuu että sekin on lähtenyt tosi hyvällä rutiinilla käyntiin – ihan kuin sitä olisi käyty jo pidempään. Arjessa huomaa taas että kylläpä iltaisin väsyttää, aamuisin joutuu katsomaan kelloa ja juoksemaan ei ehdi niin usein, mutta hyvinhän tässä alkaa saada hommasta taas kiinni.

Kiireinen syksy edessä

Lomien jälkeen huomaan myös taas täyttäväni kalenteria kaikenlaisilla menoilla aina teatteri-illoista viikonloppureissuihin ja leffoihin, retkiin ja muihin menoihin. Se piristää arkea, mutta mökillä huomasi myös miten tärkeää välillä on vain olla ilman sen kummempia menoja. Lähteä kävelylle kun siltä tuntuu, uppoutua hyvän kirjan pariin tai jestas, ottaa päikkärit. Näin tuoreeltaan loman jälkeen ero olotilassa on sen verran tuntuva, että pitää muistaa himmailla tarpeeksi ja ihan vain olla tekemättä mitään.

Oltiin naperon kanssa kahdestaan kotona ja päätettiin pitää tyttöjen hemmotteluilta.

Käytiin saunassa, laitettiin hoitoaineella hiusnaamiot ja suihkun jälkeen vähän BodyShopin ihanaa passionhedelmän tuoksuista vartalosuihketta. Ruoaksi aina loistava nachopelti. Lakattiin kynnet, katsottiin leffaa ja syötiin jäätelöä. Viikonlopun hemmotteluilta sopi täydellisesti näihin viileneviin säihin – etenkin, kun koiruli oli ensin väsytetty parin tunnin pentutreffeillä sisarusparven kanssa.

Arki pyörii eteenpäin

Koira onkin ollut nyt aikamoinen tapaus. Se on 4 kuukautta vanha, ja en tiedä iskikö murrosikä vai mitä tässä on meneillään, mutta se on ollut täysi riiviö. Kuriton tuholainen, jolle menee käskyt ohi korvien ja jokainen komento on vain kiva leikki. Puri hihnansa rikki, lapselta yhden barbien, syö kaiken mitä suuhunsa löytää (ja sitten oksentaa sen ulos tai saa vähintään mahansa sekaisin) ja tuntuu uhmaavan joka käänteessä. Vähän on olleet omat hermot riekaleina. Kyllä se vielä siitä! Edelleen koiruli on hurmaava, söpö ja rakastava, vaikka välillä tekee mieli laittaa se kaupan kulmalle ”Saa ottaa” -lappu kaulassa.

Töissä alkaa olla vauhti päällä taas rauhallisen kesän jälkeen, ja työpäivät venyvät pidemmiksi. Huomaan että oma pinna on heti kireämmällä kiireen ja arjen keskellä, joten hidastaminen on tärkeää. Syksy on siihen loistavaa aikaa, ja kummasti tuntuu että syksy alkoi nyt aikaisin. Tuli hetkessä hyytävän kylmä ja illatkin alkaa pimenemään. Tekee mieli ottaa sohvalle vilttiä päälle ja sukkien pukeminen ei tunnu enää ihan hullulta. Arki on siis tällä hetkellä vauhdikasta ja täyttä ja samalla aika kivaa.