Kysymyksiä eskarilaiselle
0Meillä vietetään loppuvuodesta vielä synttäreitä, ja napero täyttää kuusi vuotta. Millainen tämä pian kuusivuotias tyyppi on? Mitä tämän ikäisten maailmaan kuuluu? Annetaan ääni lapselle itselleen, perinteiseen ystävänikirja -tyyliin! Tässä tulee
kysymyksiä eskarilaiselle
Lempiväri: Pinkki ja violetti
Lempieläin: Tiikeri, musta pantteri ja leijona
Lempiruoka: Pizza ja hampurilainen
Inhokkiruoka: Hernekeitto, maksalaatikko ja puuro
Lempijuoma: Omenamehu
Lemppariherkku: Musta-pinkki hedelmäkarkki
Suosikki vaatteet: Hurmaavat prinsessamekot
Lempileffa: Leijonakuningas
Lempikirja: Veljeni Leijonamieli
Lempilaulu: Leijonakaarti-ohjelman laulut ja Hakuna matata
Paras peli: Avatar-peli ja Arvaa kuka
Paras leikki: Littlest pet shop leikit
Rakkain lelu: Pehmolelu hämähäkki Matikka ja kyllä kaikki pehmolelut
Minua ilahduttaa: Kun serkut tulee yökylään
Minua harmittaa: Kun serkut tulee kipeeksi (eikä pääse yökylään)
Eskarissa parasta: Magneettilelut
Eskarissa ikävintä: Liikunta
Eniten maailmassa tykkään: Äiti ja isi (oih 🥰)
En niin tykkää: Rosvoista
Mieluiten kotona teen: Leikin pallolla
Kavereiden kanssa parasta: Majaleikki
Lempipaikka maailmassa: Oma sänky
Paras loma on ollut: Thaimaassa
Haluaisin matkustaa: Thaimaahan
Että sellaista. Kuulostaa aika perus lasten jutuilta, eikö? Sitten kun seuraa juurikin eri ikäisiä serkuksia yhdessä, tai naperoa kavereidensa kanssa, eroja alkaa tulla esiin. Jos jo vauvana oli temperamentteja suuntaan ja toiseen, tässä iässä kaikki sellainen korostuu entisestään. Toinen asuisi pihalla ja toinen askartelisi vain sisällä. Joku rakastaa nukkeja ja toinen pikkulegoja. Lapsia on mahtavaa seurata, kun omat persoonat ovat vahvasti esillä ja etenkin, kun tässö iässä niitä ei peitellä ollenkaan. Huomaa, että kysymyksiä eskarilaiselle värittää myös ajankohtaisuus: mitkä jutut on parasta juuri nyt, ja ensi viikolla tilanne voikin olla täysin eri. Toivon todella, että omat persoonat ja mieltymykset saa olla läsnä myös koulun alkaessa. Ettei tarvitse sulautua massaan ollakseen hyväksytty, koska tämä sekalaisten tyyppien sakki on aivan mielettömän ilahduttava.
Lapselle oon käyttänyt esimerkkinä irtokarkkeja: eikö niitä valitakin pussiin mahdollisimman paljon erilaisia? Olisi tylsää, jos olisi vain yhtä laatua. Sama pätee ihmisiin. Mitä enemmän meissä on eroja ja omia kiinnostuksen kohteita, värejä ja piirteitä, sitä ihanampi sekoitus maailmassa on.
Ja hei, väreistä ja maailman hienoista asioista puheen ollen, nyt on vielä tämä päivä aikaa
osallistua upean ODDLYGOOD®-TUOTEPAKETIN arvontaan!
Kurkkaa lisää ja osallistu arvontaan täällä!
SEURAATKO JO MUUTEN MYÖS TÄÄLLÄ?
Helsingin kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli
*Mainos. Liput saatu Helsingin kaupunginteatterilta
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuvassa Alexander Wendelin, Mikko Kauppila – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Vähän liian usein käy niin, että kun jotakin tapahtumaa tai asiaa odottaa oikein todella paljon, lopputulos on väistämättä pettymys, koska odotukset ovat ehtineet kasvaa liian suuriksi. Helsingin kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli oli meillä sellainen tapahtuma, jota on odotettu valehtelematta kuukausia. Siitä asti, kun olimme naperon kanssa päässeet kirjan loppuun, sitä luettiin yhä uudestaan ja uudestaan, käytiin läpi suosikki kohtia ja juteltiin tarinan eri käänteistä. Mahdollisuus nähdä tämä tarina elävänä teatterin lavalla juuri nyt oli siis mahdottoman hieno tilaisuus. Kaikeksi onneksi näytelmä muodosti myös poikkeuksen sääntöön: pitkästä odotuksesta ja näytelmään kohdistetuista odotuksista huolimatta, Helsingin kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on kaikkea muuta kuin pettymys. Me molemmat rakastimme tätä näytelmää.
Klassikosta teatterin lavalle
Veljeni Leijonamielen tarina on varmasti suurimmalle osalle tuttu, mutta miten tuttu? Itsellänikin se oli päässyt monilta kohdin unohtumaan, ennen kuin luimme sen tänä vuonna yhdessä uudelleen. Nykypäivän lastenkirjallisuudesta löytyy todellisia helmiä ja erittäin laadukkaita teoksia, mutta Astrid Lindgren on omaa luokkaansa. Kirjaa lukiessa huomasi itsekin eläytyvänsä tarinaan tavanomaista vahvemmin, lausuvansa mielettömän kaunista erityisellä huolella, ja seuraavansa liikuttuneena miten lapsi nukahti illalla kirja kainalossaan. Veljeni Leijonamielestä tuli kerta heitolla hänen lempikirjansa. Kahden veljeksen, Joonatanin ja Korpun, tarina on ajaton ja mykistävän voimakas kertomus veljeksistä, rakkaudesta ja hyvän ja pahan välisestä kamppailusta, jota ei tässä maailmassa pääse pakoon koskaan. Vaikka tarinassa on paljon synkkyyttä ja raskaita aiheita, se on silti läpikotaisin täynnä valoa ja toivoa.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuvassa Senni Valtonen, Alexander Wendelin – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Alexander Wendelinin esittämä Korppu ja Mikko Kauppilan Joonatan olivat rooleissaan jopa paremmat kuin uskalsin odottaa. Korpussa on täydellisesti läsnä se pienen viattoman ja aran pojan naiivius, kun hän joutuu kasvamaan rohkeammaksi kuin osasi kuvitellakaan. Joonatan taas näyttäytyy näytelmässä vähän erilaisena kuin kirjassa: hahmo on melko levoton, ja tuo Joonataniin tietynlaista teini-ikäisen pojan kapinaa ja uhmaa. Se sopi mielestäni hahmolle loistavasti, sillä kukapa tuon ikäinen ei tuntisi vääryyttä erityisen voimakkaana ja henkilökohtaisena? Samalla isoveli-pikkuveli -suhde sai lisää pontta, sillä isoveljen mukana kulkee paitsi huoli ja rakkaus, myös turhautuminen siitä, että pikkuveli vaatii päästä mukaan. Mutta kuinkas kävikään, kun pikkuveli on se, joka käy läpi suurimman kasvun ja kehityksen – tämä on kuin onkin pääosin Korpun oma kertomus.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuvassa Mikko Kauppila, Alexander Wendelin – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Satumainen Nangiala
Nangijala on maailma, joka voisi olla mitä tahansa. Vuorten ja metsän kuvittamat laaksot ovat vehreitä ja täynnä seikkailuja. Samalla ne ovat tila, joka muodostuu mielikuvituksesta. Nangijala jos mikä vaatii sukeltamista oman mielen sisään ja ammentamaan ideoita mielikuvituksen voimalla. Mikä mehevä tilaisuus siis lavastaja Vilma Mattilalle, joka on saanut tilaisuuden loihtia tämän maailman eloon teatterin lavalle!
Se, mikä alkuun vaikuttaa hyvin pelkistetyltä, on kaikkea muuta. Nangijala elää ja hengittää, ja se rakentuu palikoista ihan kuten ihmisen mielikuvitus sitä mukaa, kun tapahtumat etenevät. Mikä hieno oivallus tämä onkaan ollut, sillä näin jälkikäteen en osaa kuvitella Nangijalaa, jossa maisema on ja pysyy – oli se rakennettu kuinka kauniiksi tahansa. Nämä lavasteet ovat kiinni tarinan koko ytimessä, ja niillä leikitään ja rakennellaan kuten lapsen mielikuvituksella tarinoita kertoessa. Rakennuspalikoista syntyy vuoria, tunneleita, koskia ja jopa ratsuja ja lohikäärmeitä. Koska niinhän myös lapsen mieli toimii: tuttu pihapiirin puu muuttuu pimeässä hirviöksi ja kiipeilykivi leikkiessä merirosvolaivaksi. Pyörivä lava lisää liikkeen ja matkan vaikutelmaa.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Yksi asia mihin myös ihastuin olivat nangijalaisten asut: pukusuunnittelija Heidi Wikar on yhdistänyt nerokkaasti nykypäivän hupparimuodin historiallisiin huppuviittoihin ja tunikoihin. Muuten vaaleassa maailmassa nämä asut myös toivat lavalle väriä. Kumma juttu, mutta juuri ne harmaan ja sinertävän sävyt ovat niitä, joilla Veljeni Leijonamieltä kuvaisin. Kenties, koska maailma on niin unenomainen, tai koska kuolemaa käsittelevä ilmapiiri on saanut nämä sävyt omakseen. Värit tämän haaleuden keskellä muistuttavat samasta asiasta kuin Orvarin unohtumattomat sanat: vapaus ei kuole koskaan.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Fantastinen kokonaisuus
Veljeni Leijonamieli yhdistää musiikkiteatteria, nukketeatteria ja koreografiaa. Nuket ovat läsnä alusta loppuun, ja ne paitsi ylläpitävät sitä sinertävien sävyjen unenomaista illuusiota, myös pehmentävät tarinan rajuimpia elementtejä. Me näemme Joonatanin hyppäävän katolta Korppu selässään kuin pienoismallina, ja kamppailun kosken yllä sekä tunneleissa nukkien kautta. Se lisää Nangijalaan syvyyttä, koska emme ole rajoitettuja vain lavan tapahtumiin. Nuket suurentavat tilaa ympärillään ja vievät katsojan ikään kuin kauemmas, jotta tilanteen mahdottomuus korostuu. Ruusulaakson sortaja Tengil on pikemmin koominen kuin pelottava pienenä nukkehahmona muiden yläpuolella, mutta eikö se usein mene juuri näin? Sortajat heilauttavat sormeaan tavallisten kuolevaisten ulottumattomissa, ja pistävät jopa pelottavammat soturinsa tekemään likaisen työn puolestaan.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Musiikki rakentaa uhkaavaa tunnelmaa tapahtumien ympärille, ja yhtä lailla musiikkiin kiteytyy toivo paremmasta ja vapaudesta. Itselleni hurjin hetki olikin kesken kaiken kaulan katkaisemiseen katkennut laulu. Mutta yhtä lailla liikuttavinta ja kauneinta oli Korpun saapuminen Nangijalaan ja se liikkuvan, leikkivän, onnellisen lapsen meno keskellä satumaista leikkikenttää. Kuolema on aiheena raskas ja vaikea ihan aikuistenkin kesken, mutta tarvitseeko sen olla?
Mieleenpainuva kokemus
Lapseen teki vaikutuksen etenkin Samuli Pajusen esittämä Orvar, joka nousi toisella puoliajalla esiin sortajia vastaan taistelevana sankarina. Pelottavaksi hän koki heti näytelmän alussa tapahtuneen tulipalon, jossa Joonatan menehtyi. Kirjaa lukiessa tätä kohtaa käsiteltiin jo paljon, mutta kun liekit tuotiin niin elävästi silmien eteen, todellisuus iski kovempaa. Nukkumaanmeno venähti illalla, koska käsiohjelmaa selattiin vielä sängyssä ja sen kautta käytiin yhdessä läpi äskettäin koettua. Pelottavaksi hän ei esitystä kokenut, mutta oman suosikki tarinan ilmestyminen silmien eteen vaati sulattelua. Orvarin kuvaa on ehditty katsella käsiohjelmasta jo useaan kertaan.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Koska näytelmää suositellaan yli 9-vuotiaille, mietin pitkään otanko tämän oman pian vasta kuusivuotiaan mukaani. Lopulta päädyimme menemään yhdessä, koska en tiedä toista joka rakastaisi tätä tarinaa yhtä paljon. Tarina on myös tuttu, joten jännittävät kohdat eivät päässeet yllättämään, ja hän on tottunut katsomaan täyspitkiä esityksiä jo useamman vuoden. Ikäsuositus on tosiaan vain suositus, ja jokainen vanhempi osaa oman lapsensa kohdalla harkita näytelmän sopivuuden itse. Omalta osaltani sanoisin, etteivät tapahtumat itsessään ole sen hurjempia kuin muissakaan, mutta tarinan tasot eivät välttämättä kovin pienille avaudu, jos tarina ei ole ennestään tuttu. Ikäsuositus on siis syytä huomioida.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuvassa Mikko Kauppila, Alexander Wendelin – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Ohjaaja Jakob Höglund on tuonut Lindgrenin tarinan lavalle omilla jaloillaan seisovana teoksena, joka kunnioittaa alkuperäistä tarinaa ja jatkaa sitä eteenpäin uusille sukupolville. Minulle tarina edustaa parhaimmillaan niitä sanoja, joihin se myös päättyy: minä näen valon. Se edustaa toivoa, lohtua ja pelastusta samaan aikaan. Siihen paketoituu kaikki se hyvä, minkä puolesta omaa tarinaansa jatkaa eteenpäin.
Menkää katsomaan tämä esitys. Se on aivan valtavan kaunis kokemus.
